Tällä palstalla misogyniapoliisi Virpi Salmi jahtaa mediassa ja yhteiskunnassa rehottavaa misogyniaa ja räpsäyttää rikkeestä kunnon rangaistuksen. Sinä pääset mukaan lautamieheksi, siis hetkinen, räps, maallikkotuomariksi.

Misogyniapoliisi on kuunnellut viime aikoina tutkimusmielessä podcasteja, joissa puhutaan ”provider-miehistä”.

Provider-mies on varakas, vanhanaikainen gentlemanni, joka haluaa feminiinisen, kauniin, sopuisan naisen, jota voi elättää ja palvoa. Englanninkielinen termi ei tarkoita pelkästään sitä, että mies tarjoaa naiselle materiaalisesti ylellisen elämän, vaan hän tarjoaa naiselle myös kunnioitusta, arvostusta, ihailua, vapautta, turvaa ja tilaa, muttei kahlehdi naista eikä odota seksuaalisia vastapalveluksia, ainakaan ennen avioliittoa.

Voisi siis kuvitella, että tällaiset podcastit olisi suunnattu heteromiehille: näin sinustakin tulee provider-mies, näin saat rahakkaan ammatin ja opit kansainvälisen herrasmiehen tavat kohdella naisia aidon arvostavasti.

Mutta eipä tietenkään ole. Podcastit on suunnattu naisille. Niissä syytellään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla suomalaisia naisia siitä, etteivät he ole tällaista provider-miestä löytäneet, vaan ovat tyytyneet vähempään.

Tiivistetysti: suomalaiset naiset ovat kateellisia, rumiin ja epänaisellisiin Marimekko-telttoihin pukeutuvia hapannaamoja, jotka hymyilevät liian vähän ja kalpenevat esimerkiksi venäläisille – kyllä! – siskoilleen.

Suomalaiset naiset ”suostuvat” maksamaan puolet laskuista, he ”suostuvat” treffeille, joita mies ei maksa, ja käyttäytyvät niin ”maskuliinisesti”, että imevät siinä samalla miehestä kaiken maskuliinisuuden pois. Emme pukeudu tarpeeksi vartalonmyötäisiin asuihin, laita tarpeeksi hiuksia ja kynsiä, huolla ihoa ja hampaita, emmekä kehu toisia kauniita naisia upeiksi, koska olemme tasa-arvoisesta elämästä uupuneita katkeria ”pirkkoja”.

Epäilemättä kaduilla tosiaan tungeksii ylläkuvatun kaltaisia miehiä, joiden ongelma on, että Suomen naiset eivät laittaudu tarpeeksi ja antaudu palvottaviksi.

Hämmästyttävintä on, että nämä podcastit ovat pari-kolmekymppisten naisten tekemiä. He kehottavat naisia ”hymyilemään enemmän” vuonna 2023, aivan kuin feministisellä satiirisivustolla, paitsi tosissaan.

Ajatukset suomalaisten naisten ankeasta habituksesta eivät tosin ole heidän keksimiään.

Kun itäblokin muurit murtuivat 1990-luvun alussa, mediassa oli suosittua kansanhuvia haukkua suomalaisten naisten ankeaa tyyliä ja verrata sitä mielikuvaan itäeurooppalaisista, minihameisiin ja korkosaappaisiin pukeutuneesta ”naisellisesta” naisesta. (Tietysti näitä naisia vanhan kunnon kaksinaismoralismin nimissä myös huoriteltiin minkä ehditiin.)

”Naisellisuus” on tässä lainausmerkeissä siksi, että sen määritelmä on absurdin ahdas, kliseinen, pinnallinen ja vanhanaikainen.

Naisellisuudella ei ole mitään tekemistä naiseuden kanssa. Se on naiseuden esittämistä, yhdenlaista tyyppinaiseutta, josta on tehty standardi, jota kaikkien pitäisi tavoitella.

Se on ulkoisia, miehen katseelle tehtyjä koristuksia ja sitä, että nainen ei näytä todellista persoonaansa, jos se ei sovi ihanteeseen, vaan muokkaa sitä, oletetun miehen mieliksi. Naisellinen nainen pysyy lestissään, korkkareissaan, mekoissaan ja huulipunissaan, vaikka voikin olla jonkin oman naisellisen bisneksensä bosslady. Se on jatkuvaa oman itsensä tarkkailua, muokkaamista ja tuunaamista.

Äärimmäisissä naisellisuus-ihanteissa naisellista ei ole myöskään työn tekeminen, omasta toimeentulosta huolehtiminen eikä minkäänlainen oman kodin seinien ulkopuolella tapahtuvien asioiden ”murehtiminen”. Tämä esitetään naisen ”vapautumisena” raskaasta yhteiskunnallisesta taakasta, vaikka kuulostaakin taleban-hallinnon idealta.

Palkinto naisellisuustyöstä on miehen ihaileva katse, mielellään provider-miehen, ja ehkä joku häneltä saatu merkkikäsilaukku, jota voi esitellä somessa. Tietenkin päätavoite hämärretään ja hähmäistetään kieleen, jolla väitetään tästä kaikesta olevan hyötyä naisille ihan sinällään, koska SELLAINEN MAAILMA NYT VAIN ON.

Nyt tähän ERITTÄIN SYVÄ HUOKAUS. Onko nuoremmalta ikäluokalta jäänyt tyystin kuulematta ehkä syvin suomalaisen koskaan lausuma viisaus, nimittäin Rosa Meriläisen kuolematon lause: ”Muokkaa yhteiskuntaa, älä persettäsi.”

Susan Faludi on amerikkalainen journalisti ja kirjailija, jonka maailmankuulu klassikkoteos Takaisku (1991) käsitteli sitä, kuinka tasa-arvo ei etene läntisessä maailmassakaan suoraviivaisesti, vaan edistyksellisempien aikojen jälkeen naisten tasa-arvotavoitteet kohtaavat aina takaiskuja. Silloin patriarkaattista, konservatiivista järjestystä koetetaan palauttaa monella rintamalla.

Ei tarvitse olla kovinkaan vainoharhainen visionääri nähdäkseen takaiskun merkkejä jälleen kerran ilmassa. Sellaisia löytyy nykyisestä hallitusohjelmasta, jossa muun muassa naisvaltaisten alojen palkankorotukset halutaan lailla alistaa miesvaltaisille aloille. Presidentinvaaleissa ei ole varteenotettavia ehdokasnaisia. On näkyvää poikahuolta tai -paniikkia mediassa. Monilla on ”tunne”, että miehet jäävät syrjään ja naisten asioista on puhuttu tarpeeksi/liikaa. On ”tärkeämpiä asioita ratkaistavana”.

Ja nuoret naiset innostuvat perustamaan podcasteja, joissa kehotetaan naisia pukeutumaan mekkoihin ja ”hymyilemään enemmän”.