Kun kuuntelin suosittua äijäpodcastia, tajusin, miten pihalla moni mies on – mutta miehillehän se ei ole mikään ongelma

Suomalaisella sosiologiaa opiskelevalla miehellä oli yliopistolla huono kokemus ”radikaalifeminismistä”. Hän kertoi kokemuksestaan podcastissa.

Miehen kertomuksen mukaan yliopiston naisluennoitsija oli luennon aluksi esitellyt itsensä ja sanonut ”inhoavansa” etunimeään, koska se on johdettu miehen nimestä. Kommentti oli opiskelijan ja muutaman muun mielestä ”aika erikoinen”, ja he olivat luennon jälkeen ”ihmeissään”.

Podcastin isäntä Ivan Puopolo kuunteli ymmärtäväisenä. Opiskelijan ja Puopolon ”keskustelu” feminismistä jatkui reilun puolen tunnin ajan. Keskustelu on lainausmerkeissä, koska internetin manosfäärissä feminismistä keskustelu on vähäistä. Tarkoituksena on lähinnä arvostella ja kyseenalaistaa sitä. (Podcast-jakso sisälsi muuten virheellisiä väitteitä esimerkiksi palkkaeroista.)

Manosfääriksi kutsutaan tässä yhteydessä miesten vetämiä, usein miesvieraista koostuvia ohjelmia ja podcasteja, joiden yksi vakioaiheista on feminismin kritisoiminen. Ohjelmia piisaa, ja vaikka moni niistä on amatöörien vetämiä, ne nauttivat arvostusta ”asiallisina”. Vaikutelma syntyy kai siitä, että matala miesääni puhuu tummanpuhuvassa, miehekkäässä ympäristössä. Mielipiteet ovat usein oikeistokonservatiivisia.

Ohjelmiin ei osallistu feminismin asiantuntijoita. Sen sijaan riittää, että on opiskelija ja mies, joka on kerran kuullut jotain mielestään pöhköä, jonka on tulkinnut ”feministiseksi”. Jos ohjelmien seuraajat olisivat oikeasti kriittisiä yhteiskunnallisia ajattelijoita, millaisiksi usein itsensä mieltävät, he vaatisivat puhujilta enemmän asiantuntemusta ja perusteluja.

Mutta kyse ei ole siitä. Kyse on halusta vahvistaa omia ennakkoluuloja feminismistä ja sen tarkoitusperistä.

Podcastin lopussa Puopolo esitti usein toistetun kysymyksen: Mitä väliä sillä on, että miehet ja naiset ovat erilaisia?

Kysymys perustuu alkeelliseen väärintulkintaan, että feminismi kieltäisi sukupuolten väliset fyysiset erot. Se on feminismin vastustajien hellimä valhe. Luultavasti he ovat kiintyneitä siihen siksi, että se on yksinkertainen ja ihmisten mielestä pöyristyttävä.

Todellisuudessa feminismi ei kiistä fyysisiä eroja sukupuolten välillä, vaan sen pointti on, että henkiset kyvyt ja piirteet eivät määräydy syntymässä sukupuolen perusteella.

Nykyinen länsimainen yhteiskunta nojaa yhä vanhoihin sukupuolirooleihin, joissa miehet nähdään naisia parempina. Feminismi taistelee yhä tätä ajatusta vastaan.

Esimerkiksi se, että naiset usein työskentelevät matalapalkkaisilla hoiva-aloilla, ei johdu siitä, että naiset ja miehet ovat luonnostaan erilaisia tai että naisia kiinnostaisi hoivaaminen enemmän kuin raha. Suuntautuminen liittyy vanhentuneisiin uskomuksiin, joita toistamme ja joihin uskomme, vaikka tutkimukset todistavat niiden olevan virheellisiä.

Ihmiset kasvavat käsityksiin ja toimivat niiden mukaan, mutta kyse ei ole synnynnäisistä ominaisuuksista. On suorastaan absurdia, että nykypäivän työelämän tapoja perustellaan oletuksilla kivikauden sukupuolirooleista.

Etenkin miehet pitävät mielellään yllä vanhoja käsityksiä, mikä ei ole ihme. Maailma tällaisenaan suosii hyväosaisia miehiä ja tekee heidän menestymisestään helpompaa. Siksi on tärkeää, ettei korosteta sukupuolten eroja, vaan ymmärretään, että kyvyt ja mieltymykset eivät ole sidoksissa sukupuoleen.

Manosfäärin keskusteluissa feminismi esitetään myös uhkana demokratialle tai sananvapaudelle. Feministit haluavat ”rajoittaa” tai ”määrätä” jotakin, jonka pitäisi olla ”vapaata”.

On totta, että valtio haluaa monella tavalla ohjata kansalaisiaan sen näkökulmasta parempaan, esimerkiksi terveempään elämään, koska se säästää terveydenhuollon kustannuksia. Myös isiä kannustetaan pitämään vanhempainvapaata, koska valtiolle on edullista, että molemmat vanhemmat tekevät töitä, maksavat veroja ja kartuttavat eläkettä.

Silti tasa-arvoa edistävät toimet nähdään henkilökohtaisen vapauden rajoittamisena, vaikka ne perustuvat tutkimuksiin ja asiantuntijalausuntoihin, eivät mielipiteisiin tai ennakkoluuloihin. Onkin hämmentävää, että tasa-arvon edistämistä vastustetaan Suomessa niin kiivaasti, vaikka jokainen aihetta seurannut tietää, ettei tasa-arvo ole vielä valmis.

Vapaudesta on myös helppo saivarrella niiden, jotka hyötyvät eniten nykysysteemistä. Muutos ei tunnu järkevältä, koska yhteiskunta on heille hyvä juuri sellaisenaan. Manosfääriä ympäröi usein myös fatalistinen lohduttomuus: maailma on epäreilu paikka, jonka muuttaminen on naiivia naisten höpinää. Asennetta kutsutaan realistiseksi, vaikka se on lähinnä tunteikkaan pessimistinen.

Monille oikeistokonservatiivisesti ajatteleville miehille ”yritys” edustaa ultimaattista oikeudenmukaisuutta ja vapautta. Sen toimintaan ei saa puuttua, sillä jotenkin mystisesti yritys on ennakkoluuloista vapaa yksikkö, joka palkkaa vain pätevyyden ja meriittien perusteella kyvykkäimpiä ihmisiä. Näin on, koska mies tietää sen.

Todellisuudessa sukupuoli vaikuttaa valtavasti rekrytointipäätöksiin, ja keskinkertaisia miehiä saatetaan suosia pätevämpien naisten ohitse. Johtoasemissa olevat miehet myös suosivat tutkimusten mukaan kaltaisiaan. Tämä ei tietenkään ole miesnäkökulmasta mikään ongelma.

Podcastin loppupuolella radikaalifeminismin uhriksi joutunut opiskelijamies kertoi olleensa töissä työllisyyteen ja maahanmuuttoon liittyvässä projektissa. Projektin aikana hän on jutellut toimitusjohtajamiehen kanssa. Toimitusjohtaja kertoi ryhtyneensä yrittäjäksi, jotta voi rekrytoida kenet haluaa:

”Minua ei kiinnosta yhtään mikään hyvän mielen juttu, haluan vain tehdä raakaa bisnestä. En välitä siitä, että ihmiset tykkäävät minusta tai että minulla on jotenkin hyvä olla sosiaalisesti, kunhan on miljoonia tilillä. Olen ahne, ja kun on ahne ihminen, ei ole aikaa miettiä sitä, että olisipa enemmän naisia tai maahanmuuttajia töissä. Haluan, että ne tekevät rahaa.”

Ivan Puopolo: ”Toihan on hyvä asenne!”

Opiskelija: ”Se on argumenttina melko toimiva!”

Semmoisia velikultia.