Miranda Roms kärsi pitkään oudoista oireista, ja lopulta pelkkä rappusten nousu hengästytti – verikoe paljasti vakavan sairauden

”Yhtenä päivänä lihaksia ja niveliä alkoi särkeä tavalla, johon en huippu-urheilijana ollut tottunut. Oli vuosi 2020 ja olin lopettanut cheerleadingin kolme vuotta aiemmin, 27-vuotiaana. Sitä ennen olin aina treenannut kovaa.

Olin parisuhteessa, jossa voin todella huonosti. Stressin vuoksi jännitin vatsaani. Elin kuin lankkuasennossa, ja hierojan mukaan lihakseni olivat aivan tukossa. Myös jänteet tuntuivat kireiltä.

Ajattelin, että lihasteni väsyminen johtui parisuhteen aiheuttamasta stressistä. Mielessäni ei edes käynyt, että kyse voisi olla sairaudesta.

Miranda Roms, 32

Työ: Liikunnanohjaaja, valmentaja

Asuu: Porvoossa

Perhe: Äiti, isä, isosisko ja ystävät

Olen aina urheillut. 15-vuotiaaksi asti etsin omaa lajiani. Kokeilin kaikkea: koripalloa, luistelua, uintia ja jalkapalloa. Sisko ehdotti cheerleadingia, ja laji vei minut heti mennessään. Siitä tuli identiteettini. Omistin sille koko elämäni.

Olin naisten Suomen huippujoukkueessa HAC Elitessä ja naisten maajoukkueessa. Hengitin ja elin lajia täysillä. Muun elämäni ja työt sovitin urheiluun, kotona kävin lähinnä nukkumassa.

Viimeinen vuosi ennen lopettamistani oli rankka. Voitimme MM-kisoissa ensin hopeaa ja sitten kultaa. Siitä alkoi Suomen voittoputki.

Joukkueen sisällä tapahtui tuolloin traagisia asioita. Yksi joukkuekaverini menehtyi. Samaan aikaan tunsin, etten ole riittävän hyvä, sillä vaikka olin vahva, akrobaattiset taitoni eivät tuntuneet riittävän. Minulla oli myös jatkuvasti outoja kipuja.

Jos voin huonosti, pyrin ratkaisemaan asiat nukkumalla enemmän, syömällä paremmin tai jättäytymällä pois kuormittavista tilanteista. Niin tein myös tuona vaikeana vuotena.

Jätin välistä festarit, reissun kavereiden kanssa ja mökkireissut perheemme mökille Pellinkiin. Kun aloin karsia kivoja menoja, tein itselleni hallaa.

Lopulta jouduin lopettamaan. Muut olivat sitä mieltä, että taitoni eivät riittäneet maajoukkueeseen. Siirryin valmentamaan, jota olin tehnyt treenaamisen ohella jo vuosia.

Olin luottanut siihen, että kroppani pystyy mihin vain, mutta nyt rappusia noustessa hengästytti ja kolotti. Noin vuosi ensimmäisten fyysisten oireiden jälkeen minulle tuli myös masennuksen oireita. En ollut itsetuhoinen, mutta mieleni oli musta enkä jaksanut mitään. Se oli minulle uutta.

Menin lääkäriin ajatellen, ettei minulla mitään ole. Lääkäri lähetti minut verikokeisiin.

Kaksi päivää myöhemmin puhelin soi. Verikokeen TSH-arvosta näki heti, että kyseessä on vakava kilpirauhasen vajaatoiminta. Normaali arvo on välillä 0,5-4, mutta minulla se oli 34.

Korkean arvon vuoksi sairaus luokiteltiin vakavaksi. Sain neljä viikkoa sairauslomaa ja tyroksiinilääkityksen.

Ensimmäiseksi soitin äidilleni. Hän lohdutteli: on hyvä, että saan apua. Keskustelu herätti minut miettimään, miten ihmeessä olin päästänyt itseni sellaiseen tilaan. Samalla nousi pettymys. Miksi en ollut aiemmin selvittänyt vointini syytä?

Hain lääkkeet apteekista ja menin kotiin itkemään. Googlettelin selvittääkseni, mitä minun tulee tehdä, jotta paranen. Kun tajusin, että kyse on paljon monisyisemmästä asiasta kuin olin kuvitellut, tunsin epätoivoa.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen oli löydettävä tasapaino annostuksessa. Aloitin kahdella tabletilla. Kun noin neljän kuukauden kuluttua kävin verikokeissa, arvo oli laskenut kuuteen. Lääke siis tehosi. Silloin lääkitystä hieman vähennettiin: joka toinen päivä yksi tabletti, joka toinen päivä kaksi.

Kun arvot kohenivat, erehdyin ajattelemaan, että nyt paranen ja voin ottaa rennosti. Tulin huolimattomaksi ja unohtelin ottaa tabletteja.

Se oli tietysti virhe, koska seuraavissa mittauksissa arvo oli kohonnut taas. Asia selvisi, kun olin kärsinyt ummetuksesta kuukauden. Samassa verikokeessa selvisi, että TPO-vasta-aineet olivat reilusti koholla. Sen perusteella pystyttiin todentamaan, että minulla on kilpirauhasen autoimmuunitulehdus eli Hashimoton tyreoidiitti. Hormonilääkitystä piti lisätä.

Olen jatkanut kahdella tabletilla päivässä. Lääkitys on helpottanut oireitani. En ole enää niin väsynyt enkä hengästy yhtä helposti. Myös lihassärky on vähentynyt.

Masennuksen oireet lähtivät nopeasti, mutta en ole varma, oliko se lääkkeiden vai levon ansiota tai ylipäätään sen, että oireille löytyi selitys.

Kun voin huonommin, iho alkaa oireilla ja kuivuu. Myös kylmälle olen herkistynyt entisestään.

Salitreeni tuntui sairauden alkuvaiheissa pitkään vaikealta. En saanut tehtyä yhtäkään kyykkyä ilman, että lihakset menivät jumiin. Olen vähentänyt urheilua, ja kovista treeneistä olen luopunut kokonaan. Se oli aluksi hankalaa: olin tottunut siihen, että treenin jälkeen olen aivan puhki.

Kun lopetin cheerleadingin, minun oli vaikea löytää lajia, josta nautin. Sitten löysin tanssin. Sitä harrastan edelleen. Lisäksi harjoittelen kotona pilatesta ja käyn salilla, mutta en rehki kuten ennen.

Voi mennä jopa viikkoja ilman, että olen tehnyt oikein mitään. Aikaisemmin olisin potenut siitä kovaa stressiä, mutta olen alkanut höllätä. Asetan levon etusijalle, eikä se ole laiskuutta.

Sairaus on vaikuttanut työhöni. Sairastuttuani rahatilanteeni ei ollut kovin hyvä. Sijaisuus koulun liikunnanopettajana oli juuri päättynyt, ja pääsin töihin rakennustyömaalle siivoojaksi.

Aika pian tajusin, ettei päätös ollut järkevä, koska työ oli fyysistä. Olin niin paljon sairauslomalla, että jouduin muutaman kuukauden jälkeen lopettamaan.

Siitä lähtien olen tehnyt lyhyitä sijaisuuksia ja keikkaduunia. Sijaistan kouluissa, annan uimaopetusta ja teen sijaisuuksia iltapäiväkerhossa. Valmennan cheerleadingia iltaisin ja toimin seuratyöntekijänä.

En ole ottanut työtä, jonka vuoksi pitäisi herätä aikaisin. Jos minulla on kello soimassa, stressaan ja nukun huonosti. Stressi on haitaksi tässä sairaudessa.

Aiemmin ajattelin, että valmentajan työ ei ole oikea työ, ja kun lopetan cheerleadingin ja valmentamisen, hankin oikean työn.

Nyt olen päästänyt irti siitä ajatuksesta. Teen työtä, jossa olen hyvä, josta tykkään ja jossa voin kehittyä. Jotain kuitenkin pitää keksiä, jotta pystyn taloudellisesti elämään niin, että aamuni ovat vapaita. Haaveilen valmentamisesta jossain muualla Euroopassa.

Olen kasvanut joukkueurheilijaksi ja tottunut asettamaan joukkueen etusijalle. Enää en laita muita itseni edelle. Se ei ole helppoa, koska olen luonteeltanikin empaattinen ja auttavainen. Oman hyvinvointini takia minun on kuitenkin ollut pakko vetää rajoja.

Aikaisemmin saatoin murehtia asioita läpi yön, mutta nyt jätän työt kodin ulkopuolelle. Todennäköisesti fyysisten kovien suoritusten lisäksi mentaalinen kuorma on asettanut kroppani kovaan stressitilaan.

Olen aina syönyt terveellisesti, mutta huomaan syöväni vähemmän nyt, kun en urheile. Siksi painoni on pudonnut kymmenisen kiloa: lihaksia on kadonnut. Sairauteni takia en enää pysty kasvattamaan lihaksia samalla tavalla kuin ennen.

Kroppani on muuttunut paljon siitä, kun treenasin paljon. Olen joutunut työstämään kehokuvaani, mutta onneksi olen siinä pisteessä, että tykkään vartalostani, vaikka se on muuttunut aktiiviurheilijan vuosista.

Diagnoosista on nyt kaksi vuotta, ja minun pitää yhä tasapainoilla lääkkeiden määrän kanssa.

Verikokeissa pitäisi käydä kolmen, neljän kuukauden välein, mutta en ole tehnyt niin. Aina kun voin paremmin, en tavallaan enää ota sairauttani vakavasti. Selvästi en halua ymmärtää, että kyse on elinikäisestä sairaudesta. Tablettien ottamisesta en kuitenkaan ole enää luistanut.

Pysynkö terveenä? Ajattelen sitä toisinaan. Autoimmuunisairaus voi johtaa myös muihin sairauksiin. En voi päästä sairaudestani eroon, mutta voin yrittää pitää sen kurissa ja oloni hyvänä.

Lopetettuani cheerleadingin olin hukassa. En tiennyt, kuka olen. Sairastuminen on ravisuttanut minäkuvaani entisestään. Olen päässyt irti minäkuvasta, joka oli vahvasti sidottu fyysiseen pystyvyyteen ja saavutuksiin. Nyt toiveenani on elää rauhallista, tasapainoista ja onnellista elämää.

Kaksi vuotta sitten ostin moottoripyörän ja hiljattain ompelukoneen. Sairaus on opettanut minut elämään spontaanimmin ja tarttumaan hetkeen. Enää en lykkää asioita, jotka tuovat iloa.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 6/2024.