Kun Mira Potkonen sulki varustekaappinsa oven viimeistä kertaa ammattiurheilijana, iski täydellinen tyhjyys. Yhtäkkiä päivät eivät enää täyttyneetkään tiukoista treeniaikatauluista, reissuista ja painon tarkkailusta.

”Tajusin, ettei minulla ole ajanhallintaa enkä saa mistään kiinni.”

Mira, 42, kuvailee parin vuoden takaisia tunteitaan helsinkiläisen kahvilan pöydässä. Nokialla asuva kaksinkertainen olympiamitalisti on saapunut päiväreissulle pääkaupunkiin ja vienyt 18- ja 16-vuotiaat tyttärensä shoppailemaan. Kotona odottavat aviomies Henri ja kaksi- ja puolivuotias chihuahua Yoda.

”Nyrkkeilyuran elin 13 vuotta omassa kuplassani, johon kuuluivat vain urheileminen ja perhe.”

Mira nauttii uudesta elämänvaiheestaan valtavasti.

”Tunnen olevani rennompi kuin pitkään aikaan. Henkkakin sanoi äskettäin, että kiva kun olet taas oma itsesi.”

Mira on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on voittanut pronssimitalin kaksissa kesäolympialaisissa nyrkkeilyn 60-kiloisten naisten sarjassa.

Viimeisikseen jääneiden Tokion kisojen jälkeen hän oli kurkkuaan myöten täynnä nyrkkeilyä.

”Meni vuosi ennen kuin edes koskin nyrkkeilyhanskoihin. Nyt sentään intohimoni kuntonyrkkeilyyn on herännyt uudelleen.”

Nyt Mira keskittyy muiden auttamiseen. Viime syksynä hän valmistui Varalan Urheiluopistosta personal traineriksi, hiljattain hän aloitti henkisen valmentajan koulutuksen.

”Työssäni parasta on nähdä, kun asiakas ottaa pieniä mutta palkitsevia askeleita, esimerkiksi juoksee elämänsä ensimmäiset metrit.”

Miran lapsuus Heinäveden kirkonkylässä oli onnellinen.

”Olin koko ajan liikkeessä. Menin järveen uimaan joka aamu heti, kun sain silmäni auki.”

Vanhemmat erosivat, kun Mira oli alakouluikäinen. Ensin hän muutti äitinsä ja siskonsa kanssa Varkauteen, myöhemmin perhe muutti Tampereelle äidin uuden miesystävän luokse.

Tampereella Mira harrasti aluksi koripalloa ja lenkkeilyä.

”Nyrkkeilystä löysin kuitenkin kotini.”

Miran äiti kuoli äkillisesti, kun Mira oli 15-vuotias. Hän jäi siskonsa kanssa asumaan isäpuolen luokse Tampereelle.

Äkillisestä menetyksestä toipuminen vei aikaa.

”Päätin katsoa eteenpäin ja uskoa siihen, että asiat lopulta järjestyvät. Niin tapahtuikin.”

16-vuotiaana Mira kohtasi kaksi elämänsä suurta rakkautta.

Hän näki paikallislehdessä Tampereen voimailuseuran ilmoituksen kuntonyrkkeilykurssista, joka maksoi viisikymmentä markkaa.

”Ajattelin, että onpa edullinen laji. Täytyy mennä kokeilemaan.”

Mira harrasti kuntonyrkkeilyä monta vuotta ja kävi välillä kurkkimassa kilpanyrkkeilijöiden harjoituksia.

Hän oli myös juuri tavannut tulevan miehensä Henrin.

”Olimme nuoria ja rakastuneita. Ehkä liiankin nuoria”, Mira sanoo nyt.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen Henri halusi erota.

”Se oli hyvä päätös. Asuin yksin ja itsenäistyin. Tuskin olisimme tässä, jos emme olisi olleet erossa ja eläneet nuoruuttamme.”

Vuosi eron jälkeen pari palasi yhteen. He menivät naimisiin kesällä 2005, kun esikoistytär Noora oli alle puolivuotias. Kuopus Riina tuli maailmaan kaksi vuotta myöhemmin.

Pitkän liiton salaisuus on Miran mielestä yksinkertainen.

”Molemmilla on yhteisten juttujen lisäksi oma juttunsa. Olemme antaneet toisillemme tilaa kasvaa ja toteuttaa unelmia. Välillä on toki pitänyt keskustella, mikä on kummallekin tärkeää. Mustasukkaisuutta emme ole tunteneet.”

Kun Mira aloitti kilpaurheilu-uransa, hän oli 27-vuotias pienten lasten äiti. Samaan aikaan hän työskenteli henkilöstöravintolassa ja opiskeli tarjoilijaksi.

”Alun perin aioin vain pudottaa raskauskilot. Valmentaja kysyi, menetkö kuntonyrkkeilyyn vai aloitetaanko tavoitteellinen nyrkkeily. Valitsin jälkimmäisen.”

Myös Miran puoliso Henri teki tuohon aikaan kahta työtä.

”Jos jotain oikeasti haluaa, siihen löytyy kyllä aikaa. Naapurit, kaverit ja sukulaiset auttoivat, ja vaihtelimme lastenhoitovuoroja. Joskus laitoin lapsille ohjelmat pyörimään ja juoksin korttelia ympäri. Hoitovapaalla kävin lenkillä ennen kuin mies lähti töihin ja iltapäivällä menin nyrkkeilytreeneihin.”

Kun Mira on miettinyt ruuhkavuosiaan jälkeenpäin, hän on alkanut ajatella ylienergisyyttään supervoimanaan.

”Epäilen, että minulla on ADHD. Tunnistan itseni kaikista kuvauksista ja olen ajatellut mennä testeihin. Lääkitystäkin ehdin jo miettiä, mutta toistaiseksi puran edelleen energiani urheiluun.”

Ensimmäisissä SM-kisoissaan Mira voitti kultaa. Tosin vastustaja loukkaantui, joten voitto ei tullut kuten Mira olisi toivonut.

”Luovutusvoitto ei ole sama kuin omalla työllä hankittu.”

Läpimurto kansainväliselle huipulle koitti vuonna 2016. Mira voitti Kazakstanin Astanassa MM-pronssia, EM-hopeaa Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, sekä kisojen ainoan Suomen mitalin, pronssia Rion olympialaisissa.

Pronssia tuli myös Tokion olympialaisista vuonna 2021.

”Jos en tuolloin olisi uskonut itseeni ja omaan tekemiseeni, mistään ei olisi tullut mitään. Sen verran vastoinkäymisiä matkan varrelle on mahtunut.”

Yksi vastoinkäyminen oli ikä. Tokiossa Mirasta tuli kaikkien aikojen vanhin nyrkkeilyn olympiamitalisti. Voittaessaan hän oli oikeastaan yli-ikäinen: kilpailijoiden ikäraja on 40, ja hän täytti kuluvana vuonna 41 vuotta. Hän pääsi kilpailemaan Kansainvälisen olympiakomitean erikoisluvalla.

”Ikä ei ole este. Joka iässä voi aloittaa uusia asioita.”

Kilpaurheilu yhdistettynä pikkulapsiaikaan otti koville. Leireillä ja kehässä Mira tunsi melkein olevansa lomalla.

”Kisoissa sain keskittyä ainoastaan urheiluun ja lepoon. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta joskus katsoin lapsettomia kilpakumppaneitani ja mietin, että onpa heillä helppoa, kun tarvitsee ajatella vain itseään. Toisaalta tunsin oloni vahvaksi nimenomaan siksi, että tiesin, millaisen työmäärän olin tehnyt päästäkseni kisoihin.”

Kun Miran perhe sulkeutui korona-aikana kotiin, nuorempi tytär kävi läpi teini-iän tunnemyrskyjä. Se oli Miralle pysähtymisen hetki.

”Tajusin, etten ollut osannut pysähtyä kuuntelemaan lastani. En ollut saanut kotoa tunnetaitoja enkä osannut kohdata ja käsitellä tunteita tyttäreni kanssa niin hyvin kuin minun olisi pitänyt.”

Oli alettava opiskella.

”Äänikirjat pelastivat minut. Minulla on keskittymishäiriö, ja olen lukenut vain muutaman kirjan elämäni aikana.”

Tiedonhalu oli valtava.

”Vuoden aikana kuuntelin 35 kirjaa, esimerkiksi lukion psykologian kirjoja ja muuta henkiseen kasvuun liittyvää.”

Mira tajusi kantavansa uskomuksia, häpeää, käytösmalleja ja taakkoja monen sukupolven ajalta.

”Päätin, etten halua kantaa niitä mukanani. Katkaisen ketjun tähän.”

Miralle on vielä hieman mysteeri, mistä suvun käytösmallit tulevat.

”Mutta ainakin haluan oppia uusia taitoja. En ole katkera lapsuudestani. Tiedän, että jokainen perheenjäseneni on aikanaan toiminut parhaan ymmärryksensä mukaisesti.”

Oivallukset saivat hänet muuttamaan käytöstään.

”Olen päättänyt, etten ainakaan huuda enää lapsille, vaan selvitän asiat puhumalla.”

Nyt Miran tyttäret asuvat jo osan ajastaan poikaystäviensä luona.

”He ovat upeita yksilöitä molemmat.”

Urheilu-uran jälkeinen aika on osoittanut Miralle sen, ettei ihminen ole koskaan valmis ja että keskeneräisyys on hyväkin asia.

”Tulevaisuudessa haluan auttaa ihmisiä. Haluan myös viettää enemmän aikaa perheen kanssa.”

Tärkein oivallus on lopulta yksinkertainen.

”Uskalla unelmoida. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Olen siitä elävä esimerkki.”

Juttu on julkaistu Eevassa 10/23.