En tykkää myöhästymisestä. Pyrin olemaan elämässä ylipäätään kohtalaisen säntillinen ja pidän toisten aikaa arvossa. Siksi olen usein viisi minuuttia etuajassa tapaamisista, tai muuten pukkaa stressi.

Jos uhkaan olla myöhässä, ilmoitan yleensä ajoissa siitäkin. ”Anteeksi kauheasti, menee luultavasti vielä vartti!” viestitän ja saavun paikalle kuitenkin vain pari minuuttia yli sovitun.

En myöskään pidä siitä, että muut myöhästelevät. Kihahdan varsinkin silloin, jos aikataulunsa on sotkenut joku elämäni rakkaista mutta auttamattoman kroonisista myöhästelijöistä.

Enkö ole riittävän tärkeä, että toinen saapuisi ajoissa? Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata katsoa kelloa… Miksi aina minä joudun odottamaan? Mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä vartissa, jonka jouduin odottelemaan…

En tuijota kelloa pieteetillä yksin. Käytännössä jokainen virtuaalinen työpalaveri alkaa nykyään sillä, että jos joku saapuu minuutin yli kellonlyömän kokoukseen, hän pahoittelee myöhästymistään. Saattaapa kollega olla vähän nolonakin, kun on laittanut muut odottamaan sen minuutin.

Toistetaan vielä kerran: minuutin. 60 sekuntia.

Tutkijoiden mukaan mekaaninen kello on yksi keksinnöistä, jotka saattelivat keskiajalla Euroopan teknologisessa ja taloudellisessa kehityksessä muiden maanosien edelle. Ajallinen tarkkuus mahdollisti isoja tuotannollisia harppauksia ja myös sen, että ihmisten oli mahdollista tavata torilla edes suunnilleen samoihin aikoihin. Siitä lähtien länsimainen yhteiskunta onkin sitten tuijottanut kelloa yhä maanisemmin.

Nyt ajoissa olemisesta on tullut suoritusyhteiskunnan suurin huijaus. Sekuntien supersäntillinen seuraaminen ruokkii nimittäin typerää kiirekulttuuria, jossa hetkeäkään ei ole hukattavaksi ja aika on aina kortilla.

Elämää suunnitellaan puolen tunnin pomodoro-aikaikkunoissa ja mieleen hiipii jatkuvalla syötöllä kysymyksiä: ehdinkö bussiin, olenko jo 45 sekuntia myöhässä Zoom-luennolta, onko tämä 30 sekunnin somevideo liian pitkä, pitäisikö tehdä tässä välissä 7 minuutin HIIT-treeni?

Ei ihme, että jengi uupuu, jos oletusarvona on se, että jokaisella minuutilla on merkitystä.

Tällä viikolla järjestetyssä vuoden 2023 Grammy-gaalassa muusikko Beyoncé palkittiin muun muassa parhaan R&B-kappaleen palkinnolla. Palkinnon otti kuitenkin vastaan Cuff it -kappaleen tuottaja The-Dream ja lauluntekijä Nile Rodgers. Syy oli siinä, että yli 30 Grammy-palkintoa uransa aikana napannut Beyoncé oli myöhässä. Hän oli jäänyt jumiin ruuhkaan.

Arvatkaa mitä tapahtui, kun yksi aikamme upeimmista laulajista oli palkintotilaisuudesta myöhässä? Ei yhtään mitään. Paitsi että juontaja Trevor Noah heitti muutaman aika hauskan vitsin kuningatar Beyn matelevasta automatkasta. Ja toki kävi niin, että minä aloin ajatella, että jos Beyoncén myöhästyminen Grammy-gaalasta on ihan ok, ei taida oikeasti olla olemassa kuin yksi tilanne, jossa minuuteilla on suuresti väliä: silloin kun jotakuta pitää elvyttää.

Beyoncén inspiroimana päätin tehdä uudenvuodenlupauksen. Aion jatkossa olla enemmän myöhässä. Aion myös arvostaa kaikkien muidenkin aikaa sallimalla heidän aikataulusekoilunsa, sillä arvo se on myöhästyjänkin ajalla. Ties vaikka tyyppi olisi unohtunut haaveilemaan maailmaa mullistavasta keksinnöstä. Tai ihan vain keskittynyt nautiskelemaan tai hengittämään.

Ja kyllä, tiedän, että vuosi vaihtui yli kuukausi sitten.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.