Kun Milja Kaunisto, 47, avasi vanhat päiväkirjansa, hän tajusi, miksi pelkää miehiä – ”Ei 1990-luvulla tullut mieleenkään puhua suostumuksesta avioliitossa”
Kirjailija ja muusikko Milja Kaunisto kirjoitti muistelmat sairastuttuaan masennukseen. Kirjoitusprosessin aikana hän pudotti naamionsa ja paljasti kulissin alta herkän taiteilijan, joka on kyllästynyt esittämään.
Ensimmäinen ajatus ei ollut: miksi tämä tapahtui minulle. Sen kirjailija ja muusikko Milja Kaunisto, 47, esitti itselleen vasta paljon myöhemmin, kun hän alkoi penkoa päiväkirjojaan ja kirjoittaa muistelmiaan.
Ennen sitä yksi ajatus oli yli muiden: toivottavasti kukaan ei saa tietää.
Pari vuotta myöhemmin Milja istuu vanhaan luostarikouluun rakennetussa kodissaan Villecomtalin vuoristokylässä keskellä Ranskan maaseutua. Hän on pian lähettämässä painoon muistelmansa. Hajanainen – epätäydellinen elämäni ilmestyy syyskuussa ja kertoo, mitkä seikat johtivat siihen, että Milja masentui syvästi kaksi vuotta sitten eikä ole vieläkään kunnolla toipunut.
”Puolitoista vuotta sitten kirjoitin muusikkoisäni Pasi Kauniston elämäkerran. Se valmisti minua siihen, miten lähestytään elävän ihmisen tarinaa”, hän sanoo.
”Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua omien muistelmien kirjoittamisen aiheuttamaan sokkiin. Olin teeskennellyt jotain muuta kuin itseäni niin pitkään, että omiin nahkoihini asettuminen oli yllättävän vaikeaa ja kivuliasta.”
Lapsena Milja oli hiljainen, kuoreensa vetäytynyt lukutoukka – paitsi kotona Tampereen Pispalassa. Muusikkoisän ja kuvataiteilijaäidin Irmelin kanssa taiteellisesti lahjakas tyttö sai soittaa ja laulaa, lukea ja kirjoittaa, olla täysin oma itsensä.
Mlja oli herkkä ja ymmärsi varhain, että kodin ulkopuolella oli parempi vetää roolia. Niinhän vanhemmatkin toimivat. Roolin turvin oli helpompi ottaa perheen julkisuuden vuoksi saamat iskut vastaan. Ne osuivat nuoreen Miljaankin koulussa.
vasta kun Milja masentui vuosikymmeniä myöhemmin, hän havahtui, ettei osannut olla ilman roolia. Siitä oli tullut tapa elää.
Milja piti tiukasti kiinni haavoittumattoman naisen roolistaan. Hän oli nainen, joka oli elänyt rikasta ja seikkailuntäyteistä elämää pienestä pitäen.
Osaksi se oli tottakin.
Milja oli taitava säveltäjä ja lauloi isänsä kanssa lavalla jo kuusivuotiaana. Hän oli lähtenyt yksin lukioon sisäoppilaitokseen Loiren laaksoon, vaikka ei osannut kunnolla ranskaa.
Parikymppisenä Milja meni naimisiin amerikkalaisen Jackin kanssa ja asui neljä vuotta Keskilännessä ja Kaliforniassa. Eron jälkeen Milja asettui Pariisiin ja soitti ja lauloi ympäri valon kaupungin klubeja monta vuotta.
Sen jälkeen hänestä oli tullut seitsemän historiallisen romaanin julkaissut menestynyt kirjailija. Hän vietti taiteilijaelämää Ranskan pittoreskilla maaseudulla suomalaisen muusikkomiehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Juuri niin kuin oli aina haaveillut.
Sitten hän masentui. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
”Olen hyvä torjumaan epämiellyttäviä tunteita. Sanoin niitä kohdatessani pitkään itselleni, fuck it. Ja toistin, ettei minulla, pullamössönaisella, ollut mitään valittamista. Kun rooli alkoi painaa liikaa ja masennuin, sukelsin menneisyyteeni pää edellä. Halusin selvittää, onko minulla rohkeutta olla avoimesti heikko.”
Milja ei ole aiemmin kertonut nuoruuden avioliitostaan. Hän meni naimisiin vain 20-vuotiaana 21 vuotta vanhemman miehen kanssa, muutti Yhdysvaltoihin ja erosi. Siinä se.
Ensin Milja kuittasi elämänvaiheen muistelmissaan parilla rivillä. Kun kustannustoimittaja pyysi kirjoittamaan aiheesta lisää, Milja meni talonsa kellariin ja kaivoi esille paitsi pölyttyneet päiväkirjansa myös niiden sivuille piilotetut tunteet.
”Päiväkirjani olivat maanneet varastossa todisteena tapahtuneesta. Kun avasin ne, minä vain luin ja vollotin. Vasta sen jälkeen tajusin, miksi pelkään miehiä niin paljon. Jack oli mustasukkainen ja omistushaluinen.”
Milja ei saanut tavata ketään, ei pukeutua niin kuin halusi eikä edes soittaa veljelleen. Hänen ainoa ystävänsä oli Jackin tytär, joka oli samanikäinen kuin Milja.
”Olin nuori ja hirveän yksin ja peloissani, mutta huijasin itseäni ja muita kertomalla, että kaikki oli hyvin. Eihän minua kukaan ollut pakottanut menemään naimisiin tai lähtemään Amerikkaan.”
Ennen Jackin tapaamista Suomeen oli iskenyt lama ja Miljan isän musiikkibisnes oli mennyt konkurssiin. Perhe menetti kaiken. Isä turvautui alkoholiin ja koko perhe joutui julkisuuden ryöpytykseen.
Aika oli hirveää ja rankkaa. Sen Milja on tajunnut vasta nyt. Kuten myös sen, mitä nuori ihminen sellaisessa tilanteessa tekee. Varsinkin, kun tapaa vanhemman miehen, joka palvoo maata hänen jalkojensa alla.
Ajan luoman etäisyyden päästä Miljasta on loogista, että hän lähti miehen matkaan toiselle puolelle maapalloa. Sekin tuntuu nyt loogiselta, että eron jälkeen hän kirjoitti romaanin toisensa perään vallankäytöstä. Hän oli utelias tutkimaan historiallisiin murroksiin johtaneita tekijöitä ja kertomaan ihmisistä murrosten keskellä.
”Ajat muuttuvat. Ei 1990-luvulla tullut mieleenkään puhua suostumuksesta avioliitossa.”
Nyt Milja oli oman elämänsä murroksen keskipisteessä tutkimassa syitä masennukseensa. Hän ymmärsi, että Jackin tekemä henkinen väkivalta oli yksi niistä.
”Monilta naisilta, jotka ovat kokeneet fyysistä tai henkistä väkivaltaa, kysytään, mikset lähtenyt suhteesta. Se on helppoa todeta ulkopuolelta. Ajat muuttuvat. Ei 1990-luvulla tullut mieleenkään puhua suostumuksesta avioliitossa, vaikka nykynuorille se on päivänselvää. Omien vanhempieni nuoruudessa oli vielä mentävä ensimmäisen seksi- partnerin kanssa naimisiin.”
Milja haluaa hyväksyä rankat, traumaattiset kokemuksensa ja tutkia niitä armollisesti ja lempeästi. Vuosiin Yhdysvalloissa liittyvät suru ja häpeä kulkevat aina mukana, ja selviytyminen on sen hyväksymistä. Hyväksyä pitää sekin, että itsepetos on keino selviytyä.
Milja muistuttaa myös, että jokaisella sukupolvella on oma arvomaailmansa, ja edellisten sukupolvien painolastit siirtyvät seuraaville. Stressi periytyy ja huonot kokemukset enemmän kuin hyvät, kuten internetin algoritmeissa.
”On lahja, että osaan pitää huonoja kokemuksiani suurina opettajina. Tulipahan tehtyä ja nähtyä, seikkailtua ja elettyä. Minun ei tarvitse kiikkustuolissa toinen jalka haudassa ja toinen banaaninkuorella miettiä, että mitä jos. Olen uskaltanut repäistä, ottaa riskejä ja elänyt elämää, jossa on tarpeeksi muistelmia varten.”
”Vaikka jotkin asiat harmittavat, ymmärrän nyt, miksi valitsin niin kuin valitsin, enkä kadu mitään.”
Kaksi vuotta sitten Milja istui lääkärin vastaanotolla ja sai tietää, että oli masentunut.
Milja oli tullut hakemaan apua, koska uskoi synkentyneen olonsa johtuvan uudelleen aloittamistaan ehkäisypillereistä. Ehkä ne laukaisivat vakavan masennuksen, mutta lääkärin mukaan masennus oli alkanut jo ennen niitä. Se oli seurausta viisi vuotta kestäneestä hoitamattomasta uupumuksesta, jolloin kaikki oli muuttunut pelkäksi puuroksi.
”En muistanut enää mitään. Kovalevyni oli täynnä ja toimintoni hidastuivat. Arkiset asiat olivat liikaa ja omat, tärkeät ihmiseni alkoivat ärsyttää. Musta aukko imi kaiken energiani ja itkin koko ajan.”
Masennusdiagnoosi oli silti yllätys. Sitä seurannut ensimmäinen ajatus suorastaan järkytti Miljaa. Hän huomasi toivovansa, että muut eivät saisi tietää masennuksesta.
Vasta silloin Milja alkoi kyseenalaistaa omaa sisäistä ääntään, joka nalkutti ja ruoski jatkuvasti, syyllisti valinnoista, laiskuudesta ja heikkoudesta, milloin mistäkin.
Oliko se todella hänen oma äänensä?
”Tiedostan kantavani kovan elämän kokeneiden esiäitieni painolasteja, joissa korostuvat itsensä himmailu, muille uhrautuminen ja vaatimattomuuden vaade. Se periytyy sukupolvelta toiselle”, Milja sanoo.
”Moni ikäiseni muistaa mummonsa laittaneen hyvää ruokaa, mutta seisseen muiden syödessä vieressä hokemassa, että tämähän nyt on vain tällaista kotitekoista ja tuokin tuossa on ihan pohjaan palanutta. Meilläkään mummoa ei saanut pöytään istumaan millään keinolla.”
Milja sanoo taistelevansa joka päivä päässään kuuluvaa ääntä vastaan. Sitä ääntä, joka hokee, että vaikeneminen on kultaa, vaatimattomuus kaunistaa ja älä vaan tuo itseäsi tykö.
”En halua olla kuin äidinäitini, joka kuolinvuoteella melkein tukehtui tunnontuskiinsa, kun olisi vihdoinkin halunnut puhua.”
”Toivoisin kaikkien ymmärtävän, että herkkä, haavoittuvainen ja hauras voi olla äärimmäisen vahva ja selviytyä.”
Voiko itseään kehua lahjakkaaksi? Milja mietti pitkään, voiko muistelmissa sanoa soittavansa, säveltävänsä, laulavansa ja kirjoittavansa hyvin, vaikka hän tietää sen pitävän paikkansa. Epäilys johtuu Miljan mielestä naiseudesta.
”Sain jo parikymppisenä kuulla miespuolisilta musiikkituottajilta, että olin liian vanha alalle. Rakenteita vastaan taistelu on raskasta”, hän sanoo.
”En ajattele, ettei maailmassa olisi muita musiikillisia neroja kuin minä, mutta miksipä en laskisi itseäni niiden joukkoon? Naisten pitäisi kehua ja nerotella itseään ja toisia naisia paljon enemmän.”
Milja on saanut karvaasti kokea, miten ulkopuolelta tykitettävät vaatimukset vaikuttavat mielenterveyteen. Ne uuvuttavat, ja erityisesti ne uuvuttavat sellaisia, jotka ovat Miljan tavoin tunneyliherkkiä. Milja on kokenut suuria paineita ulkonäöstään, äitiydestään ja naiseudestaan.
”Sosiaalinen media käyttää empatiakykyämme hyväksi ja aivokemioitamme meitä vastaan. Erityisherkkänä luon tunnesuhteen ihan kaikkeen, ihmisiin, tavaroihin ja kokemuksiin. Luhistun helposti lastin alle.”
Milja haluaa varoittaa sosiaalisen median vaikutuksista mielenterveyteen. Hän suosii painettua sanaa mieluummin kuin somea. Hänellä on hyvä muisti. Siitä ja suurista tunteista on hyötyä kirjailijan työssä.
”Pystyn asettumaan kenen tahansa asemaan. Kun kirjoitin isäni elämäkertaa, solahdin 1950-luvun agraarimaailmaan ja elin sen mukana. Kun laulan melodiaa, kuulen sinfonian taustalla, ja kun kirjoitan, näen tarinan heti kokonaan mielessäni.”
Samalla Milja joutuu taistelemaan sitä vastaan, ettei jatkuvasti sanoisi vain sitä, mitä kuvittelee ihmisten haluavan kuulla.
Erityisherkkyytensä vuoksi Milja löytää tarinan mistä vain, vaikka pienestä kivestä. Hän myös tarinallistaa omaa elämäänsä.
Muistelmissa päähenkilö Milja tuntee olevansa milloin Tuulen viemään Scarlett O’Hara, milloin Järki ja tunteet -romaanin Elinor Dashwood. Tarina muuttuu Miljan mielestä romanttisesta jenkkikomediasta parisuhdetrilleriksi ja ranskalaiseksi draamakomediaksi.
”Näen elämäni romaanina, vaikka tiedän, ettei se ole totta. Olen aina nähnyt itseni päähenkilönä, osana jonkinlaista kaarta. Minun on helpompi ulkoistaa tunteeni tarinaan kuin kokea ne.”
Milja tuntee niin vahvasti, että se joko satuttaa liikaa tai saa hänet haltioitumaan. Hän uskoo sen johtuvan paitsi erityisherkkyydestä myös lapsuudesta, jossa kulissiminän ja oman itseni välillä oli kuilu.
Nyt Milja tietää, millaista on olla hajanainen. Se on ok, ja sen voi näyttää kaikille. Hän ei enää pyri täydellisyyteen.
”Suomessa korostetaan vahvuutta, ja pitäisi olla ekstrovertti. Toivoisin kaikkien ymmärtävän, että herkkä, haavoittuvainen ja hauras voi olla äärimmäisen vahva ja selviytyä.”
Moni johtaja ja puhuja on Miljan mukaan erityisherkkä. He osaavat lukea ihmisiä, samaistua heihin ja muuntautua. Se on voimavara eikä häviäjän piirre.
olo on alaston muistelmien julkaisun kynnyksellä, mutta samalla totuus on tuonut Miljalle tunteen vapaudesta. Huumorikin on auttanut traumaattisten kokemusten käsittelyssä. Itseironia, kiroilu, rempseys, nauraminen ja naurattaminen ovat keventäneet niiden taakkaa.
Syvimmän ytimensä ympärillä Miljalla on kuitenkin yhä muuri. Ilman itsesuojelua hän olisi mielestään vain ”tytisevä mielenterveyspotilas”.
Haavoittuvaisimman Miljan näkee elämänkumppani, muusikko Petteri Parviainen.
”Taiteilijuus yhdistää meitä. Ymmärrämme toisen tarpeen saada aikaa ja rauhaa. Soitamme ja sovitamme yhdessä, ja autossa laulamme tyttäriemme kanssa suomalaisia kansanlauluja.”
Miljaa ja Petteriä yhdistää myös rakkaus Ranskaan. Nuorena Milja aikoi romanttisen seikkailijatartarinan päähenkilöksi, ja merkit viittasivat siihen, että hänestä tulisi kansainvälinen artisti. Silti vasta Ranskassa hänestä kuoriutui sellainen päähenkilö, joka hän todella on ja haluaa olla.
”Olen mieluummin pikkukyläromaanin outo taiteilija kuin loppuunpalanut artisti”, hän sanoo.
”Tyytyväisyys syntyy aamuespressosta kahvilassa ja jutustelusta kyläläisten kanssa, metsässä vaeltamisesta ja ystävistä, jotka tukevat toisiaan.”
” Halusin selvittää, onko minulla rohkeutta olla avoimesti heikko.”
Sen minkä yksityisyydessä menettää, sen yhteisöllisyydessä voittaa. Mutta vaikka Milja on asunut Ranskassa yli puolet elämästään, ranskalaista hänestä ei tule. Hän rakastaa suomen kieltä ja on ylpeä suomalaisesta rehellisyydestä ja suoraselkäisyydestä.
”Suomessa minua pidetään hulluna, kun höpöttelen kaupassa kaikille. Ranskassa pitää olla mielipide ja sitä pitää oppia puolustamaan. Olen herkän sisimpäni rinnalla rääväsuu ja rakastan sitä, että täällä saa olla näkyvä.”
Taiteilijan arki on silti pääosin rauhallista. Milja kirjoittaa uutta historiallista romaaniaan ja tekee musiikkia Mortimer Keefe -pseudonyymillä.
Iltaisin hän juttelee miehensä kanssa terassilla päivän asiat halki. Ihanaa hänestä on myös hömpötellä tyttärien kanssa. Pian 15-vuotias Lydia soittaa rumpuja ja Alfhild, 11, pianoa. Kohta perhe voi jo soittaa keikkoja yhdessä.
Milja on hyväksynyt sen, että toipuu yhä masennuksesta. Hänellä ei ole pakkomiellettä onnellisesta lopusta.
”Täällä kotikylän pienuudessa saan olla suuri. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä kirjojani käännetään ranskaksi tai joku oivaltaa, että teen myös hienoja biisejä. Se ei ole minusta kiinni”, hän sanoo.
”Asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluu mennä, kun vain uskaltaa mennä niitä kohti ja on sisimmässään itselleen rehellinen.”
Juttu on julkaistu Eevassa 9/2023.
