”Me ei tunneta, mutta mun on pakko kiittää sua!” Kahvilan työntekijä hymyili minulle ja ojensi tiskin yli pahvimukillisen liian kallista lattea. ”Sun koti tekee mut iloiseksi!”

Tiesin heti, mitä sanat tiskin takaa tarkoittivat. Eivät todellakaan sitä, että kotini olisi erityisen tyylikäs, inspiroiva tai ihmeellinen. Päinvastoin: minua kiitettiin siitä, että kotini oli käsittämättömän sotkuinen.

Mistäkö ventovieras tiesi, miltä kotonani näyttää? Osallistuin vuosia sitten realityohjelmaan, johon kuvasin kuukausikaupalla arkeani pikkukameralla.

Luulin herättäväni keskustelua uraäitiydestä, ulkonäköpaineista ja pitkän parisuhteen kipinän katoamisesta. Mitä vielä. Ihmisiä puhutti se, miten sotkuista meillä oli.

Joka pöydälle oli kasaantunut johdonpätkiä, kirjekuoria, tyhjiä vissypulloja ja naistenlehtiä. Pullokassit pötköttivät leivinuunin päällä viikosta toiseen. Tuolloin taaperoikäiset lapseni kaatoivat lattialle mehua ja meikkivoidepurkkini. Pyyhkäisin niitä rätillä sitten, kun jaksoin. Keskustelupalstoilla ja kahvihuoneissa kauhisteltiin.

Kaikille kaaokseni ei ollut raivostuttavaa tai pöyristyttävää. Melkein yhtä moni koki kaunistelemattoman huushollimme vapauttavaksi ja lohdulliseksi. Vielä kuusi vuotta myöhemmin joku muistelee rentouttavan realistista kotikurkistustamme minulle vähintään kerran kuussa. Niin harvinainen epästailattu koti mediassa on.

On tietysti kivaa, että olen tietämättäni tarjonnut vertaistukea sille kahvilan naiselle tai monelle muulle, mutta itselleni siivottomuuteni on kiistämätön kipukohta. Epäkiinnostukseni kodinhoitoon on hävettänyt minua suunnattomasti koko aikuisikäni.

Raivostuttavaa kyllä, nolostelu linkittyy suoraan sukupuoleeni. Miehenä olisin tuiki tavallinen tyyppi, naisena luonnonoikku. Kun ystäväni marmattavat poikaystävistään, jotka eivät ”muka huomaa” roskispussia ovenpielessä, nieleskelen paniikissa ja tahtoisin kuiskata: minä olen nuo jäbät, enkä minäkään ihan oikeasti huomaa.

Silti määrittelisin itseni esteetikoksi: voin asetella leikko­kukkia optimaaliasentoon puoli tuntia ja säveltää illalliselle upean kattauksen. Laitan ihanaa ruokaa tomerasti joka päivä, mutta tarvitsen assistentin siivoamaan roiskeet, rippeet ja taiteiluni jäljet.

Siivous on monelle sydämenasia, toisille suoranainen neuroosi. Minulla on ystävä, joka taittelee luonani pahvipakkaukset tiiviimmin keräyskassiin ja toinen, joka tahtoisi viikata tursuilevat lastenvaatteet paremmin eteisen kaappiin. Äidilläni oli ennen tapana siivota käydessään kämppämme lattiasta kattoon – häneltä se kuulemma sujui siinä sivussa. (Hassua kyllä, olen kasvanut kodissa, jonka mitä tahansa pintaa aatelinenkin voisi nuolla koska tahansa.)

On vaikea suhtautua läheisten avuliaisuuteen armolla: noille tämä on luontevaa, minulle ei. Ajatella, että minulta hoituvat vastaavasti mitkä tahansa kimuranteimmatkin metatyöt, jotka hoidan ennen kuin kukaan muu on ehtinyt edes ajatella niitä. Ei auta. Siivousinto on vielä 2020-luvullakin kunnon naisen mitta. Se on sietämätöntä.

Kolumnisti ei tiedä, missä perheen imuria säilytetään.

Kolumni on julkaistu Trendissä 1/2023.