”Tajusin, että jos joudun elämään naisen sosiaalisessa roolissa, päädyn ennen pitkää tappamaan itseni.”

Niin sanoo transtaustainen näyttelijä Miiko Toiviainen, 34. Neljätoista vuotta sitten hän päätti tulla kaapista ja lähteä sukupuolenkorjausprosessiin. Siitä alkaen elämä on ollut matkaa valoon.

Monien muiden transtaustaisten tavoin Miiko oli kasvanut ajatellen, ettei hänellä ole oikeutta unelmoida eikä mahdollisuuksia toteuttaa haaveitaan.

”Mediasta ja elokuvista olin sisäistänyt ajatuksen, ettei transihmisille voi käydä hyvin.”

Nyt Miiko näyttää hyvinvoivalta ja rentoutuneelta. Kaksivuotinen kiinnitys KOM-teatteriin on päättynyt, ja syksyllä hän palaa seremoniamestarin rooliin Turun Kaupunginteatterin Cabaret-musikaaliin.

Rakastavia perheenjäseniä, ystäviä ja liittolaisia riittää, ja kotona odottaa ihana koira.

”Haluan kertoa tarinani, koska transtaustaiset tarvitsevat toivoa. On tärkeää unelmoida ja hahmotella utopioita siitä, mitä voisi olla.”

Miikon uranousu alkoi viisi vuotta sitten, kun hän voitti Veikko Sinisalo -lausuntakilpailun transihmisestä kertovalla esityksellään.

Voittajalta tilataan aina uusi esitys seuraavalle kesälle. Yhdessä pienen työryhmän kanssa Miiko laati omaan tarinaansa perustuvan monologinäytelmän Kepeä elämäni, joka käsittelee transtaustaa voimavarana. Se voitti vuoden monologinäytelmän palkinnon, ja Miiko valittiin vuoden teatterinäyttelijäksi.

Sen jälkeen Miiko on nähty kymmenissä näytelmissä, musikaaleissa ja tv-sarjoissa. Syksyllä hän esittää läpimurtomonologiaan Teatteri Jurkassa ja Svenska Teaternissa.

Miiko pitää sen pääteemaa, sukupuolieuforiaa, jatkuvasti ajankohtaisena. Sukupuolieuforia on transihmisten kokonaisvaltaista hyvää oloa siitä, kun saa vihdoin tuntea olevansa kotona omassa kehossaan.

Niin kävi Miikollekin.

”Kun aloitin prosessiin kuuluvat hoidot, tunsin suurta riemua siitä, että vihdoin saan ääneni ja kehoni omikseni. Minua oli pitkään vaivannut tunne, että elän aivan väärin, mutta lääketieteellisen prosessin ja sosiaalisten muutosten myötä kaikki alkoi tuntua oikealta.”

Kun Miiko ensimmäisiä kertoja kohdattiin miehenä, hyvän olon tunne vyöryi massiivisena yli.

Lapsena Miiko rakasti omien sanojensa mukaan ”pakkomielteisesti” Disney-animaatio Mulania. Sen nuori sankaritar naamioituu mieheksi, jotta voi lähteä isänsä puolesta sotimaan. Toinen suosikki oli komediaelokuva Mrs. Doubtfire – Isä sisäkkönä. Siinä mies naamioituu naiseksi, jotta saisi ex-vaimonsa sisäkön tehtävän ja näkisi enemmän lapsiaan.

”Vaikka molemmissa päähenkilöiden sukupuoliroolileikki päättyy huonosti, minua kiehtoi se, että sukupuoli voi olla myös sosiaalinen rooli, joka voi muuttua.”

Miiko kasvoi ruotsinkielisessä pikkukaupungissa Pohjanmaalla.

”Sain elää lapsuuteni harvinaisen vapaana sukupuolirooleihin liittyvistä oletuksista ja odotuksista. Sain ilmaista itseäni ja tehdä mitä halusin.”

Miiko tuli jo varsin nuorena tietoiseksi sukupuoli-identiteettinsä ristiriidoista muttei osannut nimetä niitä.

Lukioaikana Miiko löysi improvisaatioteatterin. Hän sai usein miehen rooleja ja alkoi pikkuhiljaa hahmottaa, mistä ristiriidoissa oli kyse.

”Minua kuitenkin pelotti myöntää sekä itselleni että muille, että olen trans.”

Lukion jälkeen Miiko pääsi opiskelemaan musiikkiteatteria. Siellä kaikki roolit oli tiukasti sukupuolitettu, ja vähän väliä opiskelijat jaettiin naisten ja miesten joukkoihin.

Miiko tunsi valehtelevansa, kun suostui sukupuolittamaan itsensä naiseksi. Hän kuitenkin ajatteli, että korjausprosessiin lähtö ei olisi vaihtoehto. Vihan ja väkivallan lisäksi hän pelkäsi, että menettäisi lauluäänensä ja työmahdollisuutensa.

”Lopulta voin niin huonosti, että tajusin, että kyse on elämästä ja kuolemasta.”

Kun Miiko tuli kaapista ja aloitti korjausprosessin, hän sai perheeltään ja lähimmäisiltään tukea. Vanhemmat eivät heti ymmärtäneet kovin hyvin, mistä oli kyse, mutta heille riitti, että Miiko itse tiesi.

Ääni muuttui korjaushoitojen myötä, joten Miiko opiskeli uuden laulutekniikan. Työurallaan hän on saanut tehdä hyvin monipuolisia miehen ja pojan rooleja, ja ääninäyttelijänä hän on saanut myös transtaustaisten miesten ja muunsukupuolisten rooleja.

Vuosien myötä Miiko oppi näkemään transtaustansa vahvuutena ja ilonlähteenä.

”Se on auttanut ymmärtämään muita ihmisiä ja sukupuolirooleja. Siitä on paljon hyötyä minulle sekä yksityiselämässä että ammatissani.”

Kun Miiko alettiin korjausprosessin aikana mieltää yhä useammin mieheksi, hän huomasi, että hänen tilansa maailmassa kasvoi. Hän sai automaattisesti entistä enemmän fyysistä tilaa julkisilla paikoilla. Öistä tuli turvallisia, kun seksuaalisen väkivallan pelko katosi.

Sen lisäksi Miiko sai entistä enemmän sosiaalista tilaa. Hänelle annettiin enemmän puheenvuoroja, hänen näkemyksiään uskottiin herkemmin ja hänen vitseilleen naurettiin entistä enemmän.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että sain paeta sitä alistamista ja uhkaa, mitä kenenkään ei pitäisi kokea mutta mitä puolet maailman väestöstä kokee. Toisaalta olin päässyt pakoon myös ahtaita miehen malleja, koska minua oli kasvatettu tytön sosiaalisessa roolissa. Olin saanut itkeä, iloita ja pyytää tukea.”

Korjausprosessin aikana Miikolla oli välivaihe, jossa inho omia feminiinisiä puolia kohtaan sai hänet ajattelemaan naiseutta ja naisellisuutta kauheina asioina.

”Minulla toksinen vaihe onneksi päättyi, kun ymmärsin, mistä oli kyse. Sen jälkeen olen voinut vaalia myös feminiinisiä puoliani ja joskus vaikka meikata tai pukeutua hameeseen."

Korjausprosessi on tehnyt Miikosta empaattisemman ja auttanut ymmärtämään asioita monelta kantilta. Kun hän haastattelussa ottaa kantaa johonkin asiaan, hän usein kertoo ymmärtävänsä myös toisella tavoin ajattelevia ja heidän motiivejaan.

”En maalaile uhkakuvia, vaan olen taipuvainen krooniseen optimismiin. Näen mustien pilvien hopeareunukset ja asioiden hyvät puolet.”

Toisinaan Miiko joutuu muistuttamaan itseään siitä, että asiat eivät välttämättä parane itsestään.

”Minullakaan tuskin olisi ihmisoikeuksia, jos kaikki olisivat luottaneet siihen, että lempeästi keskustelemalla asiat edistyvät.”

Marginalisoitujen ihmisten suuttumusta pitäisi Miikon mukaan ymmärtää. Heistä monet ovat kuormittuneet jatkuvan syrjinnän takia, ja silloin ei aina jaksa olla sovinnollinen.

”Kamelin selkä katkeaa, kun kuuntelee sadatta kertaa, miksi ei ansaitse samoja ihmisoikeuksia kuin muut. Viha voi myös antaa voimaa ryhtyä toimiin maailman muuttamiseksi. Yhteiskunnalliset epäkohdat harvoin ratkeavat niin, että pyytää parannuksia nätisti.”

Miikon mukaan hänellä on varaa olla hyväntuulinen ja sovinnollinen, koska hän on niin etuoikeutettu: valkoinen, vammaton, kulttuuriseen keskiluokkaan kuuluva mies, jolla on mahdollisuus itse päättää, tuoko transtaustaansa esiin vai ei.

Ja tuohan hän, koska on julkisessa työssä ja ammatissa, jossa ei ennen häntä ole ollut näyttelijäkoulutuksen saaneita transihmisiä. Se voi rohkaista translapsia ja -nuoria seuraamaan unelmiaan.

Transtaustaisista kerrotut tarinat ja heidän representaationsa ovat moninaistuneet viime vuosina. Erityisesti Miikoa ovat ilahduttaneet somalitaustaisesta transnaisesta kertova Kelet-dokumentti, Ylen queer- nuorista kertova nuortensarja Limbo ja transtaustaisen taiteilijan Mira Eskelisen keväällä ilmestynyt esikoisromaani Aavistus.

”Vielä kun löytyisi homojen transmiesten representaatioita. Transtaustaisia pidetään aina heteroina. Minullekin on ällistelty, miksi minun piti korjata sukupuoltani, kun kerran olen kiinnostunut miehistä. No, siksi etten ole nainen.”

Asenneilmaston kehitys on herättänyt vastareaktioita. Muun muassa oikeistopopulistit ja uskonnolliset konservatiivit ovat pyrkineet estämään vähemmistöjen ihmisoikeuksien toteutumista, ja esimerkiksi Venäjällä ja monissa Yhdysvaltain osavaltioissa on säädetty seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjiviä lakeja. Vihapuhe ja väkivaltaiset hyökkäykset ovat lisääntyneet myös Euroopassa.

Sitäkin sinnikkäämmin on pidettävä kiinni ilosta, Miiko sanoo. Vähemmistöjen ilo on kautta aikojen ollut suurin protesti syrjintää vastaan.

”Me kieltäydymme häpeämästä ja häivyttämästä itseämme ja juhlimme sitä mitä olemme. Unelmoin tulevaisuudesta, jossa transihmisten ilolle ja onnelle olisi enemmän tilaa.”

Juttu on julkaistu Eevassa 8/2023.