Mian tytär sairastui aivosyöpään ja menehtyi: ”Kamalinta oli, kun en voinut tehdä mitään ottaakseni ahdistusta Annilta pois”
Mia Kauppisen Anni-tytär sairasti aivosyöpää. Kun Anni kuoli, suru herätti Miassa uudenlaisen elämänhalun.
Mia Kauppisen tytär Anni oli 26-vuotias opiskelija, kun hän alkoi saada kovia päänsärkykohtauksia. Ensin kohtaukset vaikuttivat migreeniltä, mutta kun kivut lisääntyivät, Anni sai lähetteen pään magneettikuvauksiin.
”Oletimme, ettei löydy mitään vakavaa. Sitten Anni soitti ja kertoi, että kuvissa oli näkynyt kasvain. Ne hetket olivat puhdasta kauhua”, Mia kertoo.
Anni leikattiin. Ilmeni, että Annin aivoissa olevaa syöpää ei voitaisi koskaan täysin parantaa. Se oli kuitenkin hitaasti leviävä, vakavuusaste kakkosen syöpä. Aloitettiin sytostaattihoidot.
Mia yritti pysyä toiveikkaana.
”Minusta tuntuu, että Anni ei tuolloin vielä oikeastaan sisäistänyt tilannetta. Hän ajatteli, että hoidetaan tämä nyt. Anni kärsi leikkauksen jälkeen kovista niskakivuista, mutta hän keskittyi ajattelemaan tulevaa. Hänellä oli paljon haaveita.”
Anni valmistui kosmetologiksi ja teki töitä. Hän oli mukana tanssiryhmässä. Kivuista huolimatta Mia kertoo Annin olleen yhtä elämäniloinen, oikeudentuntoinen ja vahvatahtoinen kuin aiemminkin.
Sitten, kolme vuotta ensimmäisestä diagnoosista, syöpä uusiutui.
”Silloin Anni oikeastaan vasta sairastui syöpään.”
Mia Kauppinen, 62
Mia Kauppinen on Kokkolassa asuva psykiatrinen sairaanhoitaja, vauvaperhetyöntekijä. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, puoliso ja havannankoira Alli.
Anni leikattiin uudestaan, ja Mia huomasi tyttärensä henkisen voinnin huononevan.
”Näin Annin silmissä kauhua ja epätoivoa. Kaikkein kamalinta oli, kun en voinut tehdä mitään ottaakseni ahdistusta Annilta pois. Saatoin vain olla lähellä, hieroa jalkapohjia ja vakuuttaa, ettei ole hätää.”
Vaikka Anni oli väsynyt, Mia kannusti tytärtään tekemään asioita, joista hän nautti. Tuntui tärkeältä, että hän sai kokea pieniä, hyviä hetkiä. Perhe myös viljeli hurttia huumoria, nauroi hölmöille jutuille yhdessä. Yhdessä myös itkettiin.
”Koko Annin sairastamisen ajan kannoin mukanani kauhun möykkyä, sillä pelkäsin hänen menettämistään. Vaikka osasimme odottaa sitä, oli musertavaa, kun lääkäri sanoi, ettei mitään enää ollut tehtävissä.”
Kun syöpä oli uusinut kolmannen kerran, entistä laajempana ja vakavampana, Anni muutti avomiehensä kanssa viimeiseksi elinkuukaudekseen asumaan lapsuudenkotiinsa.
Anni oli tavannut puolisonsa jo sairastaessaan, ja Mia oli kiitollinen siitä, että tyttären elämässä oli ihana kumppani. Pari päätti toteuttaa suuren unelmansa: he menivät naimisiin.
”Häät pidettiin kotonamme joulukuun ensimmäisenä päivänä. Järjestimme kauniit juhlat, joihin läheiset ja ystävät tulivat paikalle.”
Anni puhui äidilleen siitä, miten peloissaan hän oli, joten Mia ja muu perhe yrittivät luoda Annin viimeisiin aikoihin turvaa. He sulkeutuivat omaan kuplaansa, viettivät jokaisen hetken yhdessä. Sukulaisia ja ystäviä kävi hyvästelemässä.
”Annin toive oli kuolla kotona, ja niin tapahtui. Jouluaaton aamuyönä Anni nukkui pois.”
”Oli hetkiä, jolloin ajattelin, että voisin itsekin kuolla. Niin raastavaa ikävä oli.”
Anni sairastui vuonna 2015 ja kuoli seitsemän vuoden kuluttua. Mia teki sairastamisvuodet suru- ja luopumistyötä ja imi yhteisiä hetkiä kuin olisi tankannut niitä varastoon.
Ensimmäisenä vuonna Annin kuoleman jälkeen Mia kävi läpi tapahtumia, itki huutoitkua ja koki laamaannuttavaa surua.
”Oli hetkiä, jolloin ajattelin, että voisin itsekin kuolla. Niin raastavaa ikävä oli.”
Sitten suru alkoi tulla aalloissa: välillä elämä sujui tavallisesti, kunnes yhtäkkiä tuli itku.
Mia on saanut apua paitsi läheisiltä myös terapiasta. Kaikkein tuskallisimmista hetkistä Mialle jäi traumaperäisiä oireita. Niihin hän on saanut apua EMDR-silmänliiketerapiasta.
”Välillä on tuntunut, etten selviä. Olen kuitenkin antanut kauhun tulla, sillä olen tiennyt sen menevän vielä ohi.”
Mia sanoo, että he ovat miehensä kanssa surreet tyttären menetystä eri tavoin. Mian mielestä se on ollut rikkaus, ei erottava tekijä.
”Meillä on valtavan paljon rakkautta, ja se on kannatellut meitä. Tuli mitä tuli, me rakastamme toisiamme. Se on auttanut toipumaan.”
”Minua auttaa ajatella, että Anni elää minussa, meissä. Eri tavalla vain.”
Viime jouluna Annin lähimmät ystävät kokoontuivat perheen kotiin viettämään iltaa yhdessä. He joivat viiniä, nauroivat ja itkivät. Mia kertoo myös kohtaavansa sattumalta ihmisiä, jotka muistelevat Annia.
”Se tuo lohtua, että Anni merkitsi paljon niin monelle ihmiselle. Vaikka toki se kaikki, mistä Anni joutui luopumaan, tekee myös kipeää.”
Mia kertoo Annin haaveilleen äidiksi tulemisesta. Ennen Annin kuolemaa hänen hyvä ystävänsä oli kertonut odottavansa lasta. Mia näki, että Anni oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta samalla häneen sattui.
Nyt on menossa kolmas vuosi ilman Annia. Mia sanoo elävänsä mielikuvien avulla. Mialle Anni on edelleen täällä.
”Minua auttaa ajatella, että Anni elää minussa, meissä. Eri tavalla vain. Sanoin Annia pienestä saakka linnuksi ja usein, kun lintu tulee ihan lähelle, ajattelen, että hei rakas.”
Suru on herättänyt Mian pohtimaan sitä, miten hän haluaa elää elämän, joka hänellä on jäljellä.
Mia kaipaa tytärtään joka päivä, mutta tänä keväänä hän on taas pystynyt suunnittelemaan asioita, kuten kesän mökkikautta.
”Haluan elää vielä tätä elämää. Ja jos haluan toteuttaa jonkun asian, suon sen itselleni, koska ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.”
Mia on varannut lippuja konsertteihin ja teatteriin, mitä hän ei ollut aiemmin tehnyt. Hän on myös alkanut neuloa villasukkia.
”Ensimmäinen sukka oli ihan kamala. Nyt olen tehnyt vähän parempia, ja joka kerta paranee.”
Annin elämästä hän haluaa muistaa kauniit hetket, ei sairauden aiheuttamaa kipua ja tuskaa. Mia saa lohtua myös jälleennäkemisen mahdollisuudesta.
”Kuoleman hetkellä näin, ettei Anni enää ollut siinä. Se oli hänen kuorensa. Ehkä siis kohtaamme vielä, joskus, jossain. Minulla on rakkaus Anniin, eikä sitä voi kukaan ottaa minulta pois.”
Anna sijaa tunteille
Kun surua käsittelee, saa tilaa myös kiitollisuudelle, sanoo kuolindoula Jenni Hurmerinta.
”Jokainen menetys on ainutlaatuinen ja merkittävä, mutta lapsen kuolema tuntuu poikkeuksellisen epäoikeudenmukaiselta, luonnon järjestyksen vastaiselta. Siinä menetetään suuri siivu tulevaisuutta, joka jää nuorelta ihmiseltä ja hänen läheisiltään yhdessä elämättä. Myös elämätöntä elämää täytyy surra.
Surun ja menetyksen työstämisessä keskeisimpiä asioita ovat tunteiden avoin kohtaaminen, avun pyytäminen ja vastaanottaminen sekä oman surutyön salliminen juuri sellaisena kuin se kunakin hetkenä ilmenee.
Surutyö ei ole prosessi, jota voi suorittaa: se etenee jokaisella omalla tavallaan ja tahtiinsa.
Kenenkään ei tarvitse selviytyä menetyksestä yksin. Muiden ammattiauttajien ohella tukea tarjoavat nykyään myös kuolindoulat, jotka auttavat kuolevaa henkilöä ja hänen läheisiään kaikessa kuolemaan liittyvässä, paitsi kliinisessä hoidossa.
Vakavan sairauden ja kuoleman kohtaaminen herättää yleensä haastavia ja ristiriitaisiakin tunteita: pelkoa, surua, vihaa, häpeää, kateutta, syyllisyyttä, turtumusta, helpotusta. Kaikki tunteet ovat olemassa syystä – ne auttavat työstämään menetystä ja toipumaan siitä.
Jos suru ja siihen liittyvät haastavat tunteet jäävät käsittelemättä, on vaikea tuntea muita tunteita, kuten iloa ja kiitollisuutta.
Menetyksen äärellä on sallittua nauraa ja nauttia asioista, on lupa uskoa ja toivoa. Elämästä nauttiminen voi parhaimmillaan olla tapa pitää rakkaan ihmisen muistoa hengissä.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 05/2025.
