Vuoden 1981 Miss Suomi Merja Varvikko on ollut kissaihminen lapsesta saakka.

”Yli seitsemän vuotta sitten sain kuvan myynnissä olevasta kanelinvärisestä maatiaiskissasta. Pentu oli niin suloinen, että varasin sen heti. Minulla oli ollut lapsuudestani saakka kissoja, mutta niistä oli luovuttava tytärteni allergian takia.

Kun tyttäreni muuttivat pois kotoa, ajattelin, että voisin ottaa yhden kissan. Tietenkään se ei jäänyt siihen.

Maatiaiskissa Hemulin lisäksi meillä asuu nykyään kolme pitkäkarvaista ragdollia, joista yksi on tehnyt kahdet pennut. Persoonallisin niistä on vaalea Lumikki, jonka ehdin jo luovuttaa uuteen kotiin, mutta siitä tuli paluumuuttaja. Lumikki oli höykyttänyt perheen perhoskoiraa niin, että yhteiselo meni hankalaksi.

Lumikki on temperamenttinen kuin Pikku Myy. Kun se haluaa ruokaa, se huutaa kovaan ääneen. Luonteenpiirteestä on etuakin: kun Lumikki sairasti virtsarakontulehdusta, se juoksi ja naukui perässäni viestien kivuistaan. Lääkettä annostellessani Lumikki odotti jo valmiiksi suu auki.

Hemuli on perheemme hoitajasielu. Se hoivaa muita kissoja mutta myös minua. Kun makaan sohvalla, Hemuli tulee aivan liki ja leipoo tassuillaan rinnan päällä. Se huomaa heti, jos olen stressaantunut.

Usein päälläni on neljä kissaa ja vieressä yksi mielensä pahoittanut koira. Espanjanvesikoiramme Bancho on suorastaan läheisriippuvainen eikä ymmärrä, miksi kissojen pitää aina viedä kaikki tila.

Välillä minusta tuntuu, etten saa edes vessassa olla rauhassa, kun koko lauma kulkee perässäni. Silti en voisi kuvitella elämää ilman eläinkatrastani. Ehkä minulla on neljän lapsen äitinä luontainen tarve kuulua laumaan.

On mukava, kun kotona riittää tohinaa. Kissojen ja koiran merkitys korostuu varmaankin entisestään sitten, kun myös kuopukseni muuttaa pois kotoa.” ●

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2020.