Merja Kyllösen lapsettomuudesta käytiin ilkeitä ”torikeskusteluita” – silloin hän päätti kertoa totuuden

Kansanedustaja Merja Kyllönen, 47, julkaisi syksyllä Facebookissa kuvaparin. Oikeanpuoleisessa kuvassa autoon on istuutumassa Suomussalmella Merja, jolla on yllään tuulipuku ja keltaiset kumisaappaat. Sylissä nököttää halkokassi.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa autoon on istuutumassa entinen pääministeri Sanna Marin – aurinkolasit kasvoillaan, pikkumusta yllään ja iltalaukku sylissään Pariisissa.

Merja mietti kauan, uskaltaako hän tehdä julkaisun. Hän uskalsi, koska osaa nauraa itselleen.

”En tarkoita, ettenkö ottaisi asioita vakavasti, mutta voin asettaa itseni likoon monella tavalla.”

Suomussalmi on Merjalle tärkein paikka, sillä koti on ollut aina siellä. Hän asuu 25 kilometrin päässä lapsuudenkodistaan Petäjä-nimisessä talossa mäntyjen ja kuusien ympäröimänä. Perheeseen kuuluvat puoliso Mika Pihlajamaa, leonberginkoira Patu ja pyreneittenmastiffi Urpo.

Merja luopui toisesta europarlamenttikaudesta 2019 hoitaakseen muistisairasta Martti-enoaan. Europarlamenttivaalit pidetään jälleen kesäkuussa, ja nyt äiti Ritva tarvitsee vuorostaan apua. Mutta Merja ajattelee toisin kuin neljä vuotta sitten ja on päättänyt harkita ehdokkuutta.

”Minulla on palo vaikuttaa, enkä voi jättää osaa elämästäni telakalle ajatellen aina muita. En halua joskus puristaa rollaattorin kahvoja ja harmitella, etten kokeillut.”

Läheiset ovat tärkeintä elämässä

”Osaan olla monella tavalla kiitollinen elämästäni. Minua ei sentään huutokaupattu. Isänäiti oli huutolaistyttö, ja kovaa on ollut myös äidinäidin ja äidin elämä. Silti he ovat halunneet olla hyviä toisille.

Olen kasvanut perheyhteisössä, jossa läheisistä pidetään huolta. Se on kannatellut minua aina. Maailmassa, jossa on pahuutta ja piruja, on parempi olla enkeli toisille.

Muutimme asumaan äidinäidin kotiin, kun olin viisivuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin mummu sai aivoinfarktin, ja se vaikutti hänen liikkumiseensa ja muistiinsa.

Äiti hoiti äitiään kymmenen vuotta ja luopui työstään ja omasta elämästään. Minä vahdin mummua pikkuveljen kanssa, jotta äiti pääsi kauppaan. Mummu saattoi ryhtyä keittämään perunoita hellalla muovivadissa.

Joskus mietin, millaista elämä olisi ollut ilman mummun läsnäoloa. Hän oli hallitseva ja vahva persoona. Kaikessa näkyi, että koti oli hänen.

Äidissä ja mummussa on ollut paljon samaa, ja heidän suksensa menivät välillä ristiin. Aivoinfarktin jälkeen mummu tunsi tukehtuvansa, jos kasvoille tuli yhtään vettä. Viiteen vuoteen hän ei lähtenyt äidin kanssa saunaan, koska uskoi äidin yrittäneen hukuttaa hänet.

Kolmetoistavuotiaasta asti pesin mummun pihasaunassa. Jälkikäteen ihmettelin, miten selviydyimme huonosti liikkuneen mummun kanssa emmekä polttaneet toisiamme. Meillä oli hyvä yhteispeli ja suojelusenkeli matkassamme. Mummu kuoli 86-vuotiaana, kun olin 19.

Äiti ei halua, että uhraan elämäni parhaat vuodet omaishoitajuudelle niin kuin hän teki. Olemme vitsailleet äidin kanssa, että tappaisimme toisemme, jos lopettaisin työt ja olisimme jatkuvasti yhdessä.

Äidillä on alkava muistisairaus, ja hänen kuntonsa on heikentynyt. Hän haluaa asua omassa kodissaan ja pärjää siellä, kun saa siivousapua ja lääkkeet, ruuat ja polttopuut valmiina. Vastaan äidin ja appivanhempien lääkkeistä, sillä olen koulutukseltani bioanalyytikko ja työskentelin yhdeksän vuotta apteekissa ennen politiikkaa.

Suku on kiinteä osa elämääni. Enoni Martti eli perheessämme jo lapsuudessani ja asui äitini kanssa elämänsä loppuun asti.

Eno kuoli viime toukokuussa sairastettuaan kahdeksan vuotta Lewyn kappale -muistisairautta. Hän pyysi, että kaivaisin hänelle uurnapaikan hautausmaalle. Sen tein, viimeisenä palveluksena hänelle.

Enon sairastaessa olin viisi vuotta europarlamentissa Brysselissä. Kuljin joka viikko Suomussalmella häntä ja äitiä auttamassa. Olen ollut molempien sopimukseton omaishoitaja.

Olin kotona neljältä perjantaiaamuna ajettuani ensin 200 kilometriä Oulun lentokentältä. Yhdeksältä olin jo laittamassa paikkoja kuntoon ja ruoka- ja lääkeostoksilla.

Tiistaina lähdin kahdelta aamuyöllä ajamaan Ouluun, josta lensin ensin Helsinkiin ja sieltä Brysseliin. Jos viikolla sattui jotain, lensin kotiin tai järjestin jonkun auttamaan.

Ruletti oli fyysisesti niin raskas, etten tiedä, miten selviydyin siitä. Kaipa pää jatkoi, kun keho meinasi tehdä tenän. Keväällä 2019 olin jälleen ehdolla europarlamenttiin, sillä unelmoin toisesta kaudesta. Mutta silloin enon lisäksi äidillä, isällä ja appivanhemmilla oli isoja terveyshuolia.

En saanut ehdokkuutta enää perutuksi ja ilmoitin hyvissä ajoin, että en ota paikkaa vastaan, jos tulen valituksi. Olisin hajottanut itseni henkisesti, jos olisin jatkanut kansainvälisessä politiikassa kuten ennen.

En ole ihminen, joka jättää läheisensä heitteille. Läheiset ovat elämässä vain kerran. Sain varmistaa, että eno pystyi olemaan kotihoidossa ja lähtemään saappaat jalassa. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin tehnyt toisin.

Ystäväni sanovat, että elämäni on ollut kuin pysyvä katastrofiharjoitus. Muistisairaus aiheuttaa tuskastumista, vihaa ja surua, kun läheinen muuttuu sairautensa takia. Silloin pitää vain ymmärtää, ettei muistisairas voi tilanteelleen mitään eikä pysty käsittelemään asioita kuten terveet.

Sanon, että harrastan omaishoitoa. Muuta en ehdi. Olen miettinyt, olenko joutunut sen vuoksi luopumaan jostain. Onko se luopumista, jos jotkut ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet sitä, ettei minulla ole ollut aikaa? Saan energiaa ystävistä, jotka ovat elämässäni kaiken tapahtuneen jälkeenkin.”

”Sain tietää aikuisuuden kynnyksellä, että sairastan kaikkialla ruuansulatuskanavassa esiintyvää Crohnin tautia. Tiedostin, mitä siihen voi liittyä, mutta noin 34-vuotiaana ymmärsin, että minun on todennäköisempää voittaa lotossa kuin saada lapsi.”

Lapsia voi tukea, vaikka ei ole äiti

”Vanhempieni kolmesta lapsesta vanhin, Saara Hannele, kuoli alle vuoden ikäisenä piilevään aivokalvontulehdukseen.

Saara Hannele on ollut perheessämme aina vahvasti läsnä eikä salaisuus, kuten ei suvussamme mikään muukaan. Ehkä siksi minulle ei ole olemassa asiaa, josta en voisi puhua tai keskustella.

Kun ihminen joutuu hautaamaan lapsensa, se pirstoo kaiken kappaleiksi. Synnyin vuoden kuluttua Saaran kuolemasta, ja äitini sanoo, että minä ja pikkuveljeni olemme elämän korjaussarja.

Meitä toivottiin paljon. Olemme olleet tärkeitä ja kaikessa mukana.

Nuorena unelmoin äitiydestä, kunnes tuli selväksi, ettei lasten saaminen ole itsestään selvää. Sain tietää aikuisuuden kynnyksellä, että sairastan kaikkialla ruuansulatuskanavassa esiintyvää Crohnin tautia.

Tiedostin, mitä siihen voi liittyä, mutta noin 34-vuotiaana ymmärsin, että minun on todennäköisempää voittaa lotossa kuin saada lapsi. Pohdimme puolisoni kanssa, mitä esimerkiksi hormonihoidot tarkoittaisivat sairauteni kannalta ja mitä kaikkea olisimme valmiit kokeilemaan silläkin riskillä, että sairastuisin pahemmin.

Tulimme siihen tulokseen, ettei ollut järkeä ruveta ihmiskokeeseen. Sen seurauksena voisimme ehkä saada lapsen, mutta saattaisin olla niin sairas, etten voisi hoitaa häntä.

Adoptiota emme ajatelleet. Pikkuhiljaa alkoi tulla omaisvastuita, ja lähellämme oli myös ihmisiä, jotka tarvitsivat tukea lastensa kanssa. Olen saanut olla äitihahmo ja tukiaikuinen monen lapsen ja nuoren elämässä, vaikken ole kenenkään äiti. Meillä on myös aina ollut koiria, parhaimmillaan viisi.

Lapsettomuus on ollut parisuhteessani kriisin paikka, mutta se ei ole koskaan repinyt meitä erilleen. Lopulta se on tehnyt meistä entistä vahvemman joukkueen.

En halunnut ensin puhua lapsettomuudesta, koska se tuntui niin kipeältä. Sitten sain viestejä, että olen itsekäs ja etten lapsettomana voi ymmärtää mitään elämästä. Miehelleni sanottiin, että hän on kyvytön saattamaan minua raskaaksi. Silloin päätin kertoa totuuden.

Julkistaminen laannutti keskustelun, eikä asiaa enää heitetty silmilleni torikeskusteluissa. Lapsettomuus ei aina ole oma valinta. Ja vaikka olisikin, miksi se kuuluisi kenellekään? Miksi sitä olisi oikeus kommentoida, saati repostella julkisesti, kuten meille tehtiin?

Lapsettomuus ei ole musertanut minua eikä määritellyt elämääni. Tänä päivänä olen sinut asian kanssa.”

Kotiin on aina turvallinen palata

”Tutustuin puolisooni Mikaan 18-vuotiaana, kun töryytin vieraisille hänen kotiinsa ystäväni perheen kanssa. Se oli hyvä hakureissu.

Ei ole kannattanut vaihtaa, vaikka jos juoruihin on uskominen, olemme eronneet lukuisia kertoja. Huhun sytykkeeksi on saattanut riittää se, että olemme olleet liikenteessä eri autoilla.

Ollessani vasemmistoliiton presidenttiehdokkaana 2018 toimittaja soitti minulle, kun Mika oli viemässä minua autolla junalle. ’Pitääkö paikkansa, että olette eroamassa’, toimittaja kysyi. Vastasin, etten tiedä, mutta voin kysyä vieressä istuvalta mieheltäni, onko hän vienyt eropaperit. Ei ollut.

Parisuhteemme luottamusta koettelevin hetki on ollut se, kun peruin saksanpaimenkoiran pennun hankinnan viime tipassa 1998. Siitä seurasi muutaman päivän mykkäkoulu, mutta peruminen oli lopulta fiksu päätös. Opiskelin tuolloin Oulussa ja puolisoni oli töissä Vaasassa.

En usko, että etäsuhde on haitannut meitä. Luottamus on rakentunut sitä kautta, että olemme olleet niin paljon erossa.

Mieheni on nyt vesilaitoksella laitosmiehenä, mutta hän on kiertänyt maailmaa töissään ja ollut reissutyöläinen siinä missä minäkin. Tiedämme, että asiat hoituvat ja elämä kantaa, vaikka toinen on maailmalla.

Puolisoni kannattelee minua kaikessa. En olisi jaksanut ja selviytynyt, jos minulla ei olisi vakaata kumppania, joka ei säikähdä mitään eikä järkyty mistään. Tiedän, että kotiin on turvallista ja hyvä tulla, tapahtui mitä tahansa.

Olemme toteuttaneet unelmiamme: matkustaneet haluamiimme paikkoihin ja hypänneet laskuvarjolla. Toistakymmentä vuotta sitten hankimme Kiantajärven rannalta mökin ja tontin, joka oli täyttä tureikkoa. Sitä laitamme pikkuhiljaa.

Toivon, että pääsemme talvella hiihtämään yhdessä. Viime talvena hankin liukulumikengät, mutta onnistuin ostamaan huonot eivätkä ne luista minnekään. Se aiheutti pienen ’perhekriisin’.

Mieheni yrittää myös innostaa minua harrastuksensa, 1960-luvun jenkkiautojen, pariin. En ole vielä löytänyt sisäistä autonasentajaani, vaikka penskana rymysin enojen autokorjaamolla.

Olemme kasvaneet yhteen. Toisen huomioiminen on suhteemme liima, ja olemme jakaneet vastuuta tasaisesti. Emme ole kyseenalaistaneet toisiamme emmekä eläneet toistemme kautta vaan oppineet kantamaan itsemme.”

”Isän kohtalo on vahvistanut ajatustani siitä, että elämä on arvaamatonta ja loppujen lopuksi lyhyt. Merkityksellisiä asioita kannattaa tehdä heti.”

Suru opettaa kiitollisuutta

”Äiti ja isä elivät vahvasti sitku-elämää: eläkkeellä he tekisivät kaikkea, mitä haluavat. Kun isä ehti eläkkeelle, hänen kuolemansa rikkoi unelmat.

Isän kohtalo on vahvistanut ajatustani siitä, että elämä on arvaamatonta ja loppujen lopuksi lyhyt. Merkityksellisiä asioita kannattaa tehdä heti.

Läheisten vakavat sairaudet ovat muuttaneet minua. Olen ymmärtänyt, että pitää elää täysillä nyt. Maallinen omaisuus menettää merkityksensä.

Haluan olla läsnä ihmisille, jotka ovat tärkeitä ja kertoa, että tykkään heistä.

Lähisukumme perheissä miehillä on alttiutta sairastua ALSiin ja naisilla MS-tautiin. Rakas serkkuni kuoli MS-tautiin vähän päälle 50-vuotiaana. Kun läheiset sairastuvat ja kuolevat, vaikeinta on ollut oppia olemaan kiitollinen ja iloinen yhteisestä ajasta.

Ihmiset kysyvät joskus, miksi mietin kuolemaa näin nuorena. Enhän ole vielä viittäkymmentäkään. Kerron, että olen miettinyt näitä juttuja jo alle parikymppisenä.

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Mieluusti sanon suoraan, että jokaisen pitää järjestää asiansa, hoito- ja hautaustestamenttinsa. Se helpottaa jälkeenjäävien elämää ja antaa heille rauhaa.

Ystäväni sanovat, että minulla on selkeä ja mustan huumorin sävyttämä suhtautuminen kuolemaan. Kun isäni nuorin veli kuoli ennen joulua, serkkuni sanoi hautajais- ja muita järjestelyjä tarkoittaen: ’Sinä olet, Mertsi, kuoleman ammattilainen, osaat nämä hommat.’ Minä siihen: ’Jes! Mahtavaa! Hyvää joulua vain minulle.’”

Metsässä kuulee, kun taivas juttelee

”Metsä on terapiakirkkoni. Menen sinne kaikkina vuodenaikoina. Eniten se antaa kesällä, jolloin voin makoilla sammalikolla – kunhan en valitse oikein märkää paikkaa.

Äänien puolesta paras aika metsässä on aamu, varsinkin keväällä. Syksyllä on hienoa, kun usva nousee hämärässä suon ylle.

Tykkään hengittää metsää ja nojailla puuhun. Kuulostelen metsän sydänääniä ja kehoni vastauksia niihin.

Niin kauan kuin näen naavaa, tiedän puiden ja luonnon voivan hyvin. Marjassa olen kulkenut pienestä asti, ensin emalimukin kanssa mutta jo alle kouluikäisenä iso sanko kädessäni. Marjareissuillani olen nähnyt karhun, ahman, ilveksen ja melkein ajanut hirvikolarin polkupyörällä.

Etelässä ei näe revontulia eikä taivaan värien vaihtelua niin kuin pohjoisessa. Keinovalo peittää luonnon taidepaletin.

On aarre, että voin maata toppavaatteissa lumipenkassa ja katsoa revontulien tanssia. Silloin kuulen, kun taivas juttelee.”

Juttu on julkaistu Eevassa 2/2024.