Erityislapsen adoptio kasvatti Matti Rönkää: ”Ilman Iljaa minusta olisi saattanut tulla kusipää”
Matti Rönkä on huomannut, että omaa lastaan rakastaa yhtä lailla, olipa tämä biologinen tai ei. Heinäkuun Eevan jutussa Matti kertoo isyydestä ja muista elämänsä rooleista.
”Olin 28-vuotias, kun minusta tuli isä. Saimme silloisen puolisoni Suvin kanssa kaksi lasta, Oton ja Reetan, muutaman vuoden välein 1980-luvun lopulla.
Vanhemmuus oli minulle asiaankuuluva projekti samalla tavalla kuin se, että sitä ennen ostetaan omistusasunto.
Ensimmäisen lapsen syntymästä alkoivat ruuhkavuoteni. Viimeistelin samaan aikaan valtiotieteen maisterin opintojani yliopistossa ja tein puoltatoista työtä. Olin päivät töissä lehdessä toimittajana ja tein muutamana iltana viikossa MTV3-kanavalla töitä sijaisuutisankkurina.
Täysinäiseen ajanjaksoon kuuluivat myös lapinkoira, lamavuodet, korkojen pomppaaminen ja omakotitalon askareet. Olimme Suvin kanssa molemmat turvallisissa töissä, mutta oli hurjaa, kun ympärillä ihmiset menettivät työnsä ja asuntovelan korko oli 19,75 prosenttia.
Elämä oli projekti, joka eteni velvollisuudesta toiseen. Samaan aikaan se kuitenkin oli myös nautinnollista.
”Erityislapsen adoptio oli kasvattava ja avartava kokemus, joka pani asioita tärkeysjärjestykseen.”
1990-luvun alussa adoptoimme nelivuotiaan Iljan venäläisestä lastenkodista. Idea oli rakkaan ex-vaimoni. Hän pohti, että mitä jos hommaisimme kolmannen lapsen, mutta emme tekisi lasta itse. Mietin asiaa hetken ja olin pian päätöksen kannalla. Koska meidän oli mahdollisuus auttaa, halusimme niin myös tehdä.
Iljalla on lievä cp-vamma. Se jännitti etukäteen, sillä meillä ei ollut kokemusta vammaisuudesta. Arki yhdessä lähti sujumaan hyvin. Ajattelin, että perheessämme on nyt heppu, joka kaipaa vähän erityistä huolenpitoa.
Erityislapsen adoptio oli kasvattava ja avartava kokemus, joka pani asioita tärkeysjärjestykseen. Ilman sitä minusta ja koko porukastamme olisi saattanut tulla kusipäitä. Menestys olisi voinut kihahtaa hattuuni ja olisin saattanut siirtää asennetta muihin perheenjäseniini.
Nyt Ilja on jo yli kolmekymppinen mies. Hän elää itsenäistä elämää ja pärjää varsin hyvin. Tietenkin olemme perheenä turvaverkkona hänen tukenaan.
Lasta rakastaa yhtä paljon, onpa hän biologinen tai ei. On tietysti hauskaa, että Otosta ja Reetasta erottaa joskus häivähdyksen tuttua ilmettä. Toisaalta Iljan erityisyys on tehnyt rakkauden toisella tavalla hyvin syväksi.
Vanhemmuudesta olen oivaltanut sen, että se on rooli, jossa ei voi muuta kuin epäonnistua. Isyys on sarja riittämättömyyksiä. Itseensä on suhtauduttava armollisesti ja ajateltava, että kohtalainen kelpaa.
On lohdullista huomata, että lapsistani on silti kasvanut aika hyviä.”
Luit tiivistelmän haastattelusta, joka on julkaistu Eeva-lehdessä 7/2025. Siinä Matti Rönkä kertoo, miten isoisäksi tulo on muuttanut hänen elämäänsä ja mihin asioihin ikääntyminen vaikuttaa. Matti kertaa myös uutistoimittajan uraansa ja kertoo, mikä oli sen kovin paikka.
