Kun Matti Rönkä menetti isänsä 13-vuotiaana, hän ei halunnut tuottaa äidilleen lisää murheita: ”Totuin kotona siihen, että nainen voi olla pomo”
Huono itsetunto ja epävarmuus ovat Matti Röngän supervoimia. Niiden siivittämänä hän on päässyt pitkälle elämässä.
Poika | Isän kuolema vei halun kapinoida
”Olen tyypillinen jälleenrakennussukupolven lapsi. Synnyin isäni rakentaman rintamamiestalon kammarissa Outokummussa syyskuussa vuonna 1959. Tätini oli kätilö ja neuvoi, että terveen ihmisen on turha lähteä sairaalaan. Sieltä voisi saada pöpöjä.
Isäni työskenteli autonkuljettajana ja tarkastuskarjakoksi opiskellut äitini päätyi kyläpostin hoitajaksi. Meillä kotona vallitsivat jälleenrakentamisen arvot. Kävimme kirjastossa, ja kotiimme kannettiin Suomen Kuvalehti. Kun olin noin viiden vanha, meille tuli televisio, samoihin aikoihin kuin muillekin pitäjäläisille.
Vasta hiljattain päättynyt sota-aika heijastui vahvasti arkeen. Ympärillä oli miehiä, joilla oli erilaisia fyysisiä tai henkisiä vammoja. Monelta oli kuollut läheisiä rintamalla.
Ilmapiiri Outokummun teollisuuspaikkakunnalla keskellä maaseutua oli kuitenkin toiveikas. Koulutus oli kaikki kaikessa.
Kävimme veljeni kanssa Outokummun yhteiskoulun, jonka lukuvuosimaksu oli suurempi kuin isäni kuukausipalkka. Koskaan vanhemmat eivät kyseenalaistaneet opintojen maksamista.
Elintaso lähti nousemaan konkreettisesti, kun lapset koulutettiin paremmin kuin vanhempansa. Olimme serkkujeni kanssa sukumme ensimmäisiä ylioppilaita.
Isä kuoli syöpään, kun olin 13-vuotias. Isän menettämisen jälkeen minun ei ollut varaa hölmöillä ja tuottaa äidille lisää murheita. Murrosikä on minulle tuntematon käsite. Yritin olla mahdollisimman vähän vaivaksi.
Aikuisena olen pohtinut paljon sitä, minkälainen vaikutus isän kuolemalla on ollut elämääni. Aivan varmasti minuun on vaikuttanut se, että olen naisen kasvattama. Minulta puuttui miehen malli. Yritin hakea sitä perheen ulkopuolelta. Esimerkiksi paikallisen jalkapalloseuran valmentajasta tuli minulle tärkeä aikuinen.
Äidin kanssa kahdestaan elämisessä oli myös hyviä puolia. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia naisjohtajien kanssa, sillä totuin jo kotona siihen, että nainen voi olla pomo.
Totta kai olen sortunut tytöttelyyn ja huonoon huumoriin, olenhan aikakauteni kasvatti. Rohkenen silti väittää, että olen tehnyt sitä vähemmän kuin ikäluokkani miehet keskimäärin.
Lapsuudessani näin, kuinka ihmiset nousivat mahdottomilta tuntuvista taustoista hyvään elämään. Opin, että hyvin monenlaisista lähtökohdista voi ponnistaa pitkälle.”
Savolaiset sukkeluudet ovat pyrkimystäni katsoa maailmaa positiivisesta näkökulmasta.
Savolainen | Huumori kantaa yli vaikeuksien
”Olen ajattelultani savolainen. En halua sitoutua yhteen totuuteen, vaan ajattelen aina, että voisihan se olla näinkin päin. Se sopi hyvin toimittajan ammattiin.
Savolaisuus näkyy asenteessani. Elämä on ankara paikka ja päättyy kuolemaan. Vastoinkäymisiä tulee jokaiselle. Niistä selvitäkseen tarvitaan huumorintajua. Kaikesta voi laskea lempeää leikkiä.
Savolaiset sukkeluudet ovat pyrkimystäni katsoa maailmaa positiivisesta näkökulmasta. Niitä viljelemällä ollaan vähän kuin viihdytyskiertueella tämän kaiken surkeuden joukossa.
Osaan myös puhua Savon murretta. Jos jollakulla on oikein tarkka korva, hän kuulee puheestani itäsuomalaisen nuotin.
Eteenpäinpyrkivästä mielenlaadusta on ollut hyötyä silloin, kun olen pönkittänyt heikkoa itsetuntoani. Koulussa, armeijassa ja yliopistossakin olen kipuillut sen kanssa, pärjäänkö ja olenko tarpeeksi hyvä.
Kun muutin täysi-ikäisenä Helsinkiin opiskelemaan, tunsin itseni epävarmaksi. Ympärilläni puhuttiin ruotsia raitiovaunussa. Yliopistossa tuntui aluksi siltä, että olin itseäni fiksumpien seurassa. Kun minut valittiin opiskelemaan Sanomien toimittajakouluun, pohdin taas, pärjäänkö porukassa.
Heikkous on ollut minulle hirmuinen voimavara. Kun todistin, että pärjään, kehitin samalla itseäni.
Olen päässyt pitkälle, kun olen halunnut näyttää itselleni ja toisille, mihin minusta on. Jos olen kadehtinut jotakuta, olen halunnut kehittää itsessäni niitä puolia, joita olen toisessa ihaillut.
Olen mennyt aina epävarmuusalueelleni ja huojentuneena huomannut, että selviydyn.”
Isä | Huolehtija potee riittämättömyyttä
”Olin 28-vuotias, kun minusta tuli isä. Saimme silloisen puolisoni Suvin kanssa kaksi lasta, Oton ja Reetan, muutaman vuoden välein 1980-luvun lopulla.
Vanhemmuus oli minulle asiaankuuluva projekti samalla tavalla kuin se, että sitä ennen ostetaan omistusasunto.
Ensimmäisen lapsen syntymästä alkoivat ruuhkavuoteni. Viimeistelin samaan aikaan valtiotieteen maisterin opintojani yliopistossa ja tein puoltatoista työtä. Olin päivät töissä lehdessä toimittajana ja tein muutamana iltana viikossa MTV3-kanavalla töitä sijaisuutisankkurina.
Täysinäiseen ajanjaksoon kuuluivat myös lapinkoira, lamavuodet, korkojen pomppaaminen ja omakotitalon askareet. Olimme Suvin kanssa molemmat turvallisissa töissä, mutta oli hurjaa, kun ympärillä ihmiset menettivät työnsä ja asuntovelan korko oli 19,75 prosenttia.
Elämä oli projekti, joka eteni velvollisuudesta toiseen. Samaan aikaan se kuitenkin oli myös nautinnollista.
Isyys on sarja riittämättömyyksiä. On lohdullista huomata, että lapsistani on silti kasvanut aika hyviä.
1990-luvun alussa adoptoimme nelivuotiaan Iljan venäläisestä lastenkodista. Idea oli rakkaan ex-vaimoni. Hän pohti, että mitä jos hommaisimme kolmannen lapsen, mutta emme tekisi lasta itse. Mietin asiaa hetken ja olin pian päätöksen kannalla. Koska meidän oli mahdollisuus auttaa, halusimme niin myös tehdä.
Iljalla on lievä cp-vamma. Se jännitti etukäteen, sillä meillä ei ollut kokemusta vammaisuudesta. Arki yhdessä lähti sujumaan hyvin. Ajattelin, että perheessämme on nyt heppu, joka kaipaa vähän erityistä huolenpitoa.
Erityislapsen adoptio oli kasvattava ja avartava kokemus, joka pani asioita tärkeysjärjestykseen. Ilman sitä minusta ja koko porukastamme olisi saattanut tulla kusipäitä. Menestys olisi voinut kihahtaa hattuuni ja olisin saattanut siirtää asennetta muihin perheenjäseniini.
Nyt Ilja on jo yli kolmekymppinen mies. Hän elää itsenäistä elämää ja pärjää varsin hyvin. Tietenkin olemme perheenä turvaverkkona hänen tukenaan.
Lasta rakastaa yhtä paljon, onpa hän biologinen tai ei. On tietysti hauskaa, että Otosta ja Reetasta erottaa joskus häivähdyksen tuttua ilmettä. Toisaalta Iljan erityisyys on tehnyt rakkauden toisella tavalla hyvin syväksi.
Vanhemmuudesta olen oivaltanut sen, että se on rooli, jossa ei voi muuta kuin epäonnistua. Isyys on sarja riittämättömyyksiä. Itseensä on suhtauduttava armollisesti ja ajateltava, että kohtalainen kelpaa.
On lohdullista huomata, että lapsistani on silti kasvanut aika hyviä.”
Uutismies | Pahimmat hetket olivat parhaita
”Uutismiehen roolissa olen ollut eniten hyödyksi muille. Sain tehdä yli 40 vuotta töitä arvostetussa ammatissa uutistoimittajana.
Työ rytmitti elämääni. Tein uutisvuoroja usein viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Lauantai ja sunnuntai olivat minulle päiviä muiden joukossa.
Työ oli niin kiinteä osa persoonaani, etten kaivannut selviä vapaa-aikoja.
On irvokasta, että uutistoimittajan työ on parhaimmillaan, kun tapahtuu kamalia. Suuronnettomuudet, koronapandemian aiheuttama poikkeusolojen julistaminen ja muut maailman myllerrykset ovat piirtyneet lähtemättömästi mieleeni.
Estonian uppoaminen on ensimmäinen uutistapahtuma, joka meni suojapanssarini läpi.
Keskiviikkoaamuna 28. syyskuuta 1994 puhelimeni soi. Työskentelin Yleisradiossa uutispäällikkönä, ja pomoni pyysi minut vapaapäivältä töihin. Hän kertoi, että laiva on uponnut Itämerellä. En vielä tuolloin ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Elettiin lankapuhelinaikaa, jolloin uutiskuvat eivät sinkoilleet netin välityksellä taskusta toiseen.
Pasilassa tunnelma oli aavemainen. Yleensä hälyisä ja eloisa toimitus, jossa faksit ja radiot lauloivat ja tupakkataukoa pitävät turisivat, oli hiirenhiljainen. Vakavakasvoiset toimittajat saapuivat vapaapäiviltään töihin ja tahtoivat kääriä hihansa.
Olen edelleen ylpeä ja hämmästynyt siitä, millaiset uutislähetykset saimme yhteistyöllä aikaan.
Olen onnekas, kun olen saanut tehdä työtä, jolla on merkitystä. Minun ei ole tarvinnut yhtenäkään päivänä kyseenalaistaa sitä, miksi menen töihin.
Viime vuoden helmikuussa jäin eläkkeelle Yleisradion uutisankkurin työstä. Se oli iso muutos.
Ymmärsin, että eläkkeelläkin minun pitää tavata ihmisiä, osallistua yhteiskunnan toimintaan ja suunnittella päiviini sopivasti tekemistä. Haluan pysyä uteliaana ja elämässä mukana.
Eniten kaipaan työstäni kollegoja ja toimituksen vapaamielistä keskustelukulttuuria. Oli suuri rikkaus, että joukko eri ikäisiä fiksuja ihmisiä teki töitä yhdessä. Asioiden kääntäminen ja vääntäminen eri näkökulmiin kuului toimituksen perusperiaatteisiin. Meillä sai esittää epäortodoksisiakin näkökantoja ilman, että joku leimasi kommariksi tai persuksi.
Olen onnekas, kun olen saanut tehdä työtä, jolla on merkitystä. Minun ei ole tarvinnut yhtenäkään päivänä kyseenalaistaa sitä, miksi menen töihin.”
Kirjailija | Kriisistä syntyi toinen ura
”Neljänkympin kriisissä ryhdyin kirjailijaksi. Nautin monipuolisesta työstäni televisiouutisten uutispäällikkönä, mutta kaipasin vaihtelua ja itseni haastamista.
Päätin, että kirjoitan romaanin. Suhtauduin siihen vähän pidempänä lehtijuttuna. Valitsin kirjan tyylilajiksi dekkarin ja hoksasin, että voin pohjustaa tarinaa vaikkapa omalla historiaharrastuksellani.
Kirjailijaksi tuleminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Tarjosin romaaniani usealle kustantamolle. Kaikista en saanut koskaan edes vastausta. Lopulta Gummerus halusi kustantaa kirjani.
Esikoisromaanini Tappajan näköinen mies ilmestyi vuonna 2002. Sain Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden ja kannustavat arviot.
Kun kustantamo kysyi minulta seuraavaa kirjaa, vastasin oitis myöntävästi.
Olen kirjoittanut 13 kirjaa, joiden käännösoikeuksia on myyty 20 maahan. Kirjojen kirjoittaminen on tuonut minulle mukavaa lisätuloa, mutta perusbudjettiani en ole laskenut sen varaan.
Syksyllä minulta ilmestyy lastenkirja. Töpöhäntä karkuteillä! aloittaa lastenromaanisarjan, joka kertoo Käpälämäen ystävyksistä eli rusakosta ja citykanista.
Olin leikitellyt lastenkirjaidealla jo jonkin aikaa. Uutisia seuraavan ja pohdiskelevan rusakon hahmo alkoi lausua kommenttejaan mielessäni. Kirjoitin tarinaan rusakolle kaverin, joka ei tiedä maailmanmenosta yhtä paljon, mutta on aina ärsyttävän iloinen.
Luin itse lapsena paljon. Omille lapsille luimme ääneen muun muassa Taru Sormusten herrasta -kirjoja ja brittiläisen kirjailijan Roald Dahlin teoksia. Toivon, että voin lastenkirjasarjallani kannustaa aikuisia ja lapsia lukemaan yhdessä.”
Isoisänä nautin siitä, jos voin olla konkreettisesti avuksi. Korjaan, asennan ja kunnostan mielelläni.
Ukki | Avun tarjoaminen tekee onnelliseksi
”Ihmettelen ikääntymistä. Pohdin, missä kohtaa olen elämääni ja mitä haluan saada vielä aikaan. Huomaan vuosien kulumisen kropassani. Polveni on leikattu moneen kertaan ja nilkkaani on operoitu. Se tarkoittaa, etten pysty enää juoksemaan lenkillä tai pelaamaan jalkapalloa.
Pidän kuntoani yllä treenaamalla kolmesta viiteen kertaa viikossa. Minulle sopivia lajeja ovat pyöräily, tennis, lentopallo ja hiihtäminen. Tämänhetkinen tavoitteeni on ottaa uintitekniikka haltuun, jotta uimisesta tulisi mielekkäämpää. Voin syödä ja juoda vapaammin, kun liikun paljon.
Parasta ikämiehenä olemisessa on ukkius. Ensimmäinen lapsenlapseni syntyi samoihin aikoihin kun jäin eläkkeelle.
Isoisänä olen käytännöllinen. Olen nikkaroinut Reetan lapselle muun muassa hoitopöydän ja ensi jouluksi teen tonttuoven. Korjaan, asennan ja kunnostan mielelläni.
On hienoa, että voin osallistua lähellä asuvan tyttären perheen elämään. Joskus vaikkapa tunnin kärrylenkistä voi olla iso apu, jos tyttären pitää päästä hammaslääkäriin ja lapsen isä on työmatkalla.
Isovanhemmuus on muuttanut ennen kaikkea suhdetta omaan lapseen. On vaikea sanoa, kumpi on muuttunut, minä vai tyttäreni. Joka tapauksessa suhteemme on erilainen kuin ennen.
Jouduin itse aikoinani opettelemaan isyyttä ilman isän mallia. Halusin voimallisesti luoda perheelleni omia perinteitä ja ottaa irtiottoa lapsuudenkodistani. Onneksi ukiksi tuleminen on vain lähentänyt minua ja tytärtäni. Minut tekee onnelliseksi se, että ukin avulle on kysyntää.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 7/2025.
