Marja Kyllösen vuonna 1997 ilmestynyt esikoisteos Lyijyuuma oli valtava kirjallinen tapaus ja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toisen Rikot-romaaninsa jälkeen Kyllösestä ei kuultu pariin vuosikymmeneen mitään, kunnes Vainajaiset rikkoi pitkän hiljaisuuden.

Marja Kyllösen yltiöpäinen, runollinen ja ilmaisuissaan omaperäinen kieli on aina jakanut lukijoita jyrkästi. Hänen esikoisteoksensa Lyijyuuman ilmestyessä olin itse opintojani lopetteleva, parikymppinen kirjallisuudenopiskelija ja pidin Kyllösen kieltä suoraan sanottuna sietämämättömänä kikkailuna.

Parissa vuosikymmenessä kuitenkin jotain on muuttunut, luultavasti eniten oma näkemykseni. Myös Kyllösen kieli on kypsynyt entisestään. Perheen onnettomuudesta kertova Vainajaiset on rikas elämys, jossa kieli palvelee tapahtumia.

Suorastaan lämminhenkisenä rakastumisen kuvauksena alkava Vainajaiset saa vähitellen arvaamattoman synkkiä sävyjä. Pikkukylän asukit Inari ja Rauno rakastuvat ja erinäisten perheen järjestämien hankaluuksien jälkeen pääsevät avioitumaan. Eletään pysähtynyttä 1950-lukua, jossa vanhemman ikäpolven valta on vielä suuri.

Odotettu liitto ei osoittaudu aivan haavekuvien arvoiseksi, ja kun Inari sitten saa keskenmenon, alkaa tarinaan ujuttautua yhä enemmän synkkiä sävyjä.

Edetessään Vainajaiset muistuttaa paikoitellen jopa hieman kauhuelokuvaa: sitä lukee säpsähdellen ja hämmästyen. Juonta sen enempää paljastamatta sanon, että paha tuntuu vaanivan joka nurkan takana. Juoni ei kirjassa niin olennainen olekaan, tärkeämpi on tarinan vetävä poljento.

Kyllönen onnistuu pitämään näpeissään monta tyylilajia kerrallaan ilman että kokonaisuudesta tulisi sekava. Romaania voi suositella vaativaankin kirjalliseen makuun.

Lue myös: Miksi Marja Kyllönen lopetti romaanien kirjoittamisen, vaikka hänestä odotettiin suuria