Maritta Kuula on tehnyt musiikkia 1980-luvulta asti – kertoo, millaista sovinismia on kokenut urallaan
Muusikko Maritta Kuula ei ole koskaan mennyt joukon mukana. Hän tekee itse laulunsa ja unelmoi elämästä erakkona.
Maritta Kuula on väsynyt. Kun hän istuu vakiokahvilassaan Bulevardilla, kahvikuppi tyhjenee nopeasti. On päästävä santsaamaan. Tekemistä on piisannut, sillä Maritta oli päävastuussa syksyllä ilmestyneen seitsemännen soololevynsä Sininen pallo tuottamisesta. Hän on myös säveltänyt ja sanoittanut sen kappaleet.
”Musiikin tekeminen ei ole raskasta, mutta monet levynteon käytännölliset asiat ottivat voimille.”
Vaikka omaehtoinen tekeminen vaatii veronsa, Maritta ei ole kaivannut osaksi musiikkiteollisuuden koneistoa. Oman tiensä kulkijana tunnettu artisti on tehnyt soolouraa vuodesta 1992. Musiikin tyylikirjo ulottuu vinksahtaneesta popista elektro-funkiin.
”Pääoma, yhtiöt ja tuotantokoneistot ovat pitkään olleet miesoletettujen hallussa. Miehet ovat määritelleet, millaista musiikkia kannattaa tehdä, kuka levyttää ja mitä soitetaan radioissa. Naisia on värvätty ehkä laulajiksi. Minä en kuitenkaan halua laulaa muiden lauluja.”
Marittakin on saanut osansa sovinistisen alentuvista ja holhoavista asenteista.
”On ollut miehiä, jotka eivät ole eläissään tehneet kunnon biisiä mutta ovat katsoneet asiakseen tulla kertomaan minulle, minkä tyylistä musiikkia minun tulisi tehdä tai mikä minussa on vikana. Ei sellaista voi ottaa vakavasti.”
Muissa tilanteissa Maritta ei ole koskaan ajatellut kovin paljon sukupuoltaan.
”Yleensä minua ei ole kohdeltu erityisesti naisena. Olen työskennellyt ihmisten kanssa, joille biisit, soitto ja meininki ovat olleet tärkeintä.”
Maritta tunnetaan yksityisyyttään varjelevana taiteilijana, joka ei ole kovin kiinnostunut muistelemaan menneisyyttä.
”En edes juuri muista menneitä, koska kiinnostavimmat asiat tapahtuvat usein pään sisällä. Musiikin tekeminen on yritys naulata ajatuksia ja häipyviä hetkiä muistiin.”
Nuoruutensa kotimaan eli 1980-luvun Suomen Maritta muistaa ankeana Kekkoslovakiana, jossa oli ahdas ilmapiiri. Hän syntyi ja kasvoi Oulussa. Punk-liike toi mukanaan itsetekemisen ihanteen, mutta Maritta ei kuulunut mihinkään alakulttuuriryhmään.
”Olen aina vieroksunut ryhmiä. Yhdenmielisyyden pakko on aina pelottanut minua, mutta itse tekeminen vetosi minuun ja tiedostin, että yhteistyössä on voimaa.”
1980-luvun alussa Maritta tutustui nuoriin muusikkoihin Kauko Röyhkään ja Pupu Lihavistoon ja perusti heidän kanssaan kulmikkaan rockbändin, jonka nimeksi tuli 500 kg lihaa.
Parikymppisenä Maritta muutti Etelä-Suomeen opiskelemaan taiteen ja median tutkimusta, myöhemmin tietoteknologiaa ja muita aiheita.
Vaikka Maritta lähti Pohjois-Suomesta, Pohjois-Suomi ei lähtenyt hänestä.
”Pohjoisen henkeen liitän absurdin tai mustan huumorin ja mutkattoman kontaktin ihmisiin.”
Joihinkin pohjoissuomalaisuuteen yhdistämiinsä piirteisiin Maritta on kuitenkin tehnyt pesäeron.
”En pidä lainkaan Pohjois-Suomessa aikoinaan tyypillisestä mikänää luulet olevas -tyylistä. Oulussa vouhottaminen ei ollut toivottavaa. Minusta se taas on elämän suola.”
Lapsinainen. Vanhuslapsi. Marittaa on usein luonnehdittu mediassa tavoilla, jotka viittaavat lapsen vilpittömyyden ja vanhemman ihmisen elämänviisauden yhdistelmään.
Meissä on kaikki iät samaan aikaan, ajattelee Maritta itsekin.
”Minua sanottiin jo pienenä mummoksi, sillä synnyin hopeanväriset hiukset päässäni. Lapsuudenkodissani kävi paljon vieraita, ja pidin heitä hyvin kiinnostavina. Tykkäsin istua kuuntelemassa kaiken maailman mummojen juttuja.”
Mummot kertoivat hurjia juttuja elämästään, siitä kuinka pässi puski jalan vinoon ja kuinka piikana kaivettiin aitassa roikkuneesta lihasta toukat pois. He toistelivat myös Raamatun tarinoita, jotka kiehtoivat pienen Marittan mieltä.
”Ryhdyin uskonnolliseksi, mutta kun kolmannella luokalla kuulin, miten Jumala vaati Abrahamia uhraamaan oman poikansa, ajattelin, että tosi kohtuuton tyyppi. Uskonnollisuuteni loppui siihen.”
Pienestä pitäen Maritta kertoo tunteneensa hengissä olemisen iloa ja riemua. Hän muistaa elävästi, miltä tuntui, kun viisi-kuusivuotiaana kaikki oli tuoretta.
”Kuinka jännittävää oli esimerkiksi hyppiä ensimmäisenä rapakoiden jäät rikki, mennä kirjastoon tai myydä sinikellokimppuja kadulla.”
Vanhetessa Marittaan on kasautunut uusia kerroksia, mutta spontaani ilo valtaa hänet usein edelleen.
”Kutsun sitä soluiloksi. Se on onnellisuutta ilman syytä. Ehkä se on jonkinlainen lahja, joka auttaa selviämään vaikeinakin aikoina.”
Maritta suhtautuu elämään ja vanhenemiseen uteliaasti.
”Niin kauan kuin henki pihisee, haluan oppia uusia asioita, ja vanheneminenkin on mielenkiintoista. Jo lapsena katselin kaverimummoja ja kuvittelin, miltä tuntuu olla vanha.”
Nykyään Maritta tiedostaa paikkansa sukupolvien ketjussa entistä kirkkaammin.
”Minussa on piirteitä, jotka tuntuvat kuuluvan jollekulle toiselle. Esi-isät puhuvat kauttani. Tarkoitan sillä geenejä, ideoita ja käyttäytymismalleja. Emme ehkä ole niin yksilöllisiä kuin luulemme.”
Vanhenemisessa parasta on Marittan mukaan se, että elämänkokemuksen ja kertyneen tiedon vuoksi kaikesta havaitsemastaan ymmärtää enemmän.
”Kaikki tulee mielenkiintoisemmaksi, kun asiat uppoavat laajempaan kontekstiin.”
Kehon muutoksiin on toki totuttelemista.
”On myös pitkä prosessi tottua siihen, että lärvi muuttuu koko ajan. Nuorena kaikki ovat kauniita ja ankaria itselleen. Kun vanhenee, on helpompi olla tyytyväinen siihen, mitä on.”
Maritta rakastaa ystäviään, jotka voivat halutessaan laittautua viimeisen päälle tai sitten olla ”välittämättä paskaakaan” ulkonäöstään.
”Liikun itsekin välillä ihan seinästä revittynä.”
Ystävissään Maritta arvostaa myös kykyä syvälliseen itsereflektioon ja oman tunne-elämänsä tarkasteluun. Hän tuntee, ettei itse pysty samaan.
”Minussa on putkiaivon vikaa. En ole hyvä analysoimaan tunteita, mutta kyllä minullakin on vaistot. Eläinten tavoin haistan ilmapiirin ja tunnistan esimerkiksi jännitteet.”
”Kestän huonosti tylsyyttä ja melankoliaa, mutta haluan oppia nauttimaan niistä.”
Uusimmalla levyllään Maritta viittaa monin eri tavoin siihen, miten energia muuttaa muotoaan, miten lyhyt tuikahdus ihmiselämä on ja miten maapallokin tuhoutuu aikanaan. Sanoituksissa on avoimia viittauksia buddhalaisuuteen.
”Buddhalaiseen tapaan ajattelen, että kuolema ei ole loppu vaan siinä energia vain muuttaa muotoaan. Silti olen nuoresta asti pelännyt kuolemaa ja näen usein painajaisia, joissa naamalleni heitetään multaa.”
Marittan usko ihmiseen on usein koetuksella.
”Ihminen on sikäli huono ohjelmisto, että päivitykset eivät toimi hyvin. Ihminen aloittaa opettelun aina alusta, tekee samat virheet yhä uudestaan. Nuorille sanoisin, että heillä on merkittävä tarkoitus elämälleen ja paljon tärkeää tehtävää. Aivonystyröitä on pakko hieroa, että päästään ulos tästä kurimuksesta.”
Maailmantuskan keskellä henkilökohtaiset toiveet tuntuvat Marittasta joskus pinnallisilta, koska kaikilla ei ole varaa toiveisiin. Silti hän suostuu kertomaan, että tahtoisi tulevaisuudessa löytää elämäänsä hiukan uudenlaisen rytmin.
”Olen ihmisenä etukenoinen, minulla on hengästynyt tahti ja paljon ajatuksia. Teen asiat liian nopeasti. Yritän hidastaa rytmiäni, jotta löytäisin paremman grooven. Haluan vanheta hyvässä svengissä ja laadukkaasti.”
Laadukas vanheneminen tarkoittaa hänelle kaiken turhan karsimista.
”Ei haittaa, jos tekee ja omistaa vähemmän, kunhan tekee sen minkä tekee hyvin ja rakkaudella. Kaipaan lisää kauneutta, harmoniaa, feng shuita ja maailmasta irtautumista.”
Irtautumista Maritta harjoittaa vaeltelemalla ajatuksissaan ja nauttimalla kauniista paikoista. Hän haaveilee, että pystyisi viettämään vaikkapa vuoden erakkona jossain kauniissa luonnonpaikassa, kirjat ja musiikkia seuranaan.
”Kestän huonosti tylsyyttä ja melankoliaa, mutta haluan oppia nauttimaan niistä. Minua kiinnostaa, mitä tapahtuu, kun hektinen elämänrytmi taukoaa. Ehkä silloin avautuu tilaa uudenlaiselle onnelle. Olen saanut maistaa sitä hiukan, ja se on tuntunut hyvältä.”
Juttu on julkaistu Eevassa 3/2024.
