Pinnasängyssä pärisee aamuisin laittoman aikaisin mini-ihmisen kokoinen herätyskello, joka on kyllästynyt odottamaan palvelua. Hän on muusikko, jooga- ja rentoutusohjaaja Mariko Pajalahden, 44, puolitoistavuotias lapsi, jolla on äitinsä luja tahto ja sama rakkaus vauhtiin.

”Ensin ajattelin, että ei, tämä kellonaika ei käy. Mutta viimeistään seitsemältä on jo pakko nousta”, Mariko ­kertoo.

”Aikaisemmin olen voinut sulkea muun maailman ulkopuolelle ja olla omien juttujeni kanssa. Nyt teen tilaa ihanalle pikkutyypille, ja minun on pitänyt löytää itsestäni se epä­itsekkäämpi puoli, jota olen tutkiskellut jo kauan.”

Hän luottaa vahvasti intuitioonsa ja sen antamiin viesteihin. Intuitio kertoi jo ennen raskautta, että hänestä tulee vielä äiti. Mariko harrastaa ja ohjaa äänimaljarentoutusta. Meditatiivisessa tilassa mieleen voi tulla vahvoja mielikuvia, joita hän kutsuu näyiksi.

Kerran hän näki lapsen, kerran kultaisena säihkyviä valoja, joista tuli hyvä, energinen olo. Mariko tunsi, että ne ovat viestejä isosta sisäisestä muutoksesta ja pikkutyypiltä, joka halusi kertoa, että hei, täältä tullaan.

Intuitiivinen innostuja, sellainen Mariko on. Hän tarttuu herkästi impulsseihin ja sykkii täydellä tempolla. Viisivuotiaana Mariko rakasti akrobatiaa, kouluikäisenä kilpaili uinnissa ja squashissa. Aikuisena kunnianhimo vei hänet kansainväliselle musiikkiuralle Kwan-yhtyeen laulajana. Sen jälkeen hän on luonut omaa musiikkia ja kouluttautunut hyvinvointialalle.

Usein intuitio on ohjannut kohti unelmia mutta myös äärimmäisyyksiin.

”Ennen lasta olin koko ajan kapasiteetti tapissa. Olen aina halunnut olla hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt asioita täysillä saavuttaakseni isoja tavoitteita. Pettymyksien tai epäonnistumisten jälkeen olen puhunut itselleni ankarasti ja piiskannut itseäni. Tavoitteiden saavuttamisen jälkeen taas on tullut tyhjyyden tunne.”

Sellainen elämäntyyli otti lujille: keho ja mieli sanoivat itsensä irti, ja pitkään aikaan mikään ei ­tuntunut hyvältä ja oikealta. Ei ole sattumaa, että Mariko löysi intohimon joogaan jo 2004, Kwanin kiihkeimpinä menestysvuosina.

”Kaipasin hulinan keskellä keskittymistä ja googlasin tietenkin, mikä olisi raskain joogalaji. Aloitin fyysisellä ja dynaamisella astangalla.”

Jooga veti Marikoa puoleensa yhä enemmän. Kävellessään New Yorkin West Villagessa 2014 Mariko sai intu­ition, että hänen pitäisi ryhtyä ohjaamaan joogaa. Kwan oli jo laittanut pillit pussiin, ja Mariko eli Yhdysvalloissa. Hän työskenteli teatteriproduktioissa ja baarimikkona. Kun ura jenkeissä ei lähtenyt käyntiin, hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella joogaohjaajaksi. Innostuksesta oli lyhyt matka ääri­rajoille tälläkin kertaa.

”Opetin maksimaalisen määrän heti alkuun. Opettajana olin alusta asti tarkka, koska muuten moni tekee sinne päin ja kroppa menee rikki.”

Liian kova yrittäminen ja näyttämisenhalu olivat lopulta rikkoa Marikon oman kropan.

”Aloin suorittaa joogaa. Halusin vääntää itseäni solmuun ja ottaa asanoista mielettömiä kuvia.”

Kovat selkäkivut alkoivat pian, 2015. Mariko sinnitteli kipujen kanssa yli puoli vuotta. Hän halusi selviytyä itse, koska pelkäsi saavansa lääkäriltä vakavan tuomion. Yrittäjänä rahapuolikin huoletti.

Kun toinen jalka alkoi puutua, oli pakko toimia. Magneettikuvista löytyi kaksi välilevyn pullistumaa, joiden taustalla oli asentovirhe. Mariko vähensi opetustyönsä minimiin puoleksitoista vuodeksi ja kävi yhtä kauan fysioterapiassa, ennen kuin kivut lakkasivat.

”Liikunta on ollut minulle keino purkaa henkisiä takkuja. Oli todella rasittavaa, etten voinut käyttää kehoani samalla tavalla kuin ennen. En päässyt kipua pakoon.”

Henkinen taakka oli lopulta fyysistä kipua suurempi.

”Asuin silloin Helsingissä kaupunginosassa, josta en oikein tykännyt ja joka oli hankalien yhteyksien päässä ystävistäni. Tykkään olla yksin, mutta kun yksinolo ei ole oma valinta, se ei olekaan helppoa.”

Tuolloin Mariko ei ajatellut, että mieltä voisi hoitaa siinä missä kehoakin.

”Ajattelin, että koska keho on paskana, hoidetaan se ensin pois alta.”

Mielen vuoro tuli, kun keho oli vahvistunut fysioterapiassa ja Mariko pystyi taas liikkumaan itselleen luontevasti. Hän muutti Jätkäsaareen muusikkojen taloon Jallukkaan 2017. Siellä yksinäisyys väistyi ja ympärille löytyi taiteilijaystäviä. Kerran Mariko kuunteli ihmeissään, kun naapuri kertoi fiilistelevänsä kokkailua ja kodin täyttävää ruuantuoksua. Miksi hänestä mikään ei tuntunut miltään?

”Tajusin, etten osannut nauttia pikkujutuista, koska nautinto tuli minulle maksimaalisista asioista ja suorituksista. En saanut sitä arjesta ruuanlaittoineen. Aloin miettiä, miten voisin saada hyvää mieltä pienistäkin asioista.”

Mariko sai hahmoterapeutin yhteystiedot ystävältään. Hän soitti terapeutille ja kertoi, että halusi oppia rakastamaan itseään.

Hahmoterapiasta on ollut Marikolle valtavasti apua, ja hän käy siellä edelleen. Käynnit ovat auttaneet pohtimaan, miksi hän on ääripäiden, voimakkaiden tunnetilojen ja kovien suoritusten ihminen; miksi hän kiihtyy hetkessä nollasta sataan.

”Olen suurten tunteiden tyyppi edelleen mutta olen tajunnut, että joskus ne kuluttavat liikaa. Keskitiessä ei ole mitään pahaa. Raivo ei enää palvele minua tai ole eteenpäin vievä voimani, vaan ennemminkin se syö jaksamistani.”

Terapeutin avulla Mariko alkoi tiedostaa, että hänen ominaisuutensa taustalla saattaisi olla keskittymishäiriö ADHD.

”Terapeuttini suositteli minulle jo monta vuotta sitten kirjaa ADHD-aikuisen selviytymisopas. Minulla olikin yllätyksekseni paljon ominaisuuksia, jotka täsmäävät ADHD:n piirteisiin. En ollut aikaisemmin tajunnut sitä. Ennen ylenkatsoin aikatauluja ja rutiineja, mutta terapiassa oivalsin, että juuri niitä tarvitsen arkeeni, jotta voin hyvin.”

ADHD-diagnoosin Mariko sai kesäkuun loppupuolella, ja hoidon tueksi aloitettiin ­lääkitys, jota Mariko käyttää vain tarvittaessa.

”Diagnoosi herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ymmärrän nyt itseäni paremmin, toisaalta olen surullinen: olisinpa tiennyt jo aiemmin, lapsena ja teininä, että käyn vähän eri virralla kuin muut. Olisin ehkä osannut suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Olen sättinyt ja arvostellut itseäni turhaan sen takia, etten osaa tehdä asioita samoin kuin toiset.”

Mariko hoitaa itseään monin tavoin. Hän meditoi Insight Timer -sovelluksen avulla, noudattaa viiden kuuden aterian ruokarytmiä ja harrastaa kehon tuntemuksiin sopivaa liikuntaa. Se tarkoittaa sitä, että joskus voi ottaa vaikka päikkärit keskellä päivää, jos siltä tuntuu.

Myös ehdottomuuden ja impulsiivisuuden aiheuttamat ulkoiset ristiriidat ovat vähentyneet terapian aloittamisen jälkeen.

”Olen ollut välillä hyvin ehdoton ja niin suorapuheinen, että se on jopa pelottanut ihmisiä. Enää en moiti itseäni niin paljon, enkä ole niin kärkäs kritisoimaan muitakaan.”

Mariko rakastui naapuriinsa korona-aikana. Jallukan taiteilijatalossa hän kohtasi muusikko-tuottaja Jykä Pajulaakson, joka on rauhallinen, harkitsevainen ja läsnä – kaikkea muuta kuin Mariko tunsi olevansa.

Mariko oli heidän tavatessaan 40-vuotias, ja Jykän kanssa hänestä tuntui täydellisen oikealta toteuttaa pitkäaikainen haave äitiydestä. Marikolla oli ollut ensimmäisen kerran vauvakuume 19-vuotiaana, ja suru lapsettomasta elämästä oli jo ehtinyt asettua kodiksi.

”En halunnut lähteä yrittämään, ennen kuin kohdalle tulee oikea tyyppi. On hyvä, etten tiennyt etukäteen, miten kauan se veisi. Olin jo heittämässä hanskat narikkaan.”

Kesällä 2021 Mariko tunsi ylpeyttä, kun raskausvatsasta kasvoi niin näyttävä, etteivät sormet ulottuneet lähimainkaan ristiin vatsan ympärille. Kroppa tuntui hyvältä väsymystä lukuun ottamatta. Luonteelleen uskollisena Mariko suunnitteli kovaa vauhtia kotisynnytystä, kyllähän hän sen klaaraisi.

”Ajattelin, että olisi ihanaa synnyttää lääkkeettömästi. Onneksi Jykä oli jarruna ja halusi, että menemme ­sairaalaan. Silloin tosin ajattelin, että onpa hän ankea, kun pilaa hyvän ideani.”

Intuitio oli väärässä tällä kertaa, ja oli onni, että synnytys tapahtui sairaalassa. Mariko joutui neljän käynnistyspäivän jälkeen sektioon. Kävi ilmi, että myooma eli kohdun hyvänlaatuinen kasvain oli estänyt vauvan syntymisen alateitse. Sektiossa myooma repesi, ja tilanne oli hengenvaarallinen äidille ja lapselle. Mariko pääsi vauvan kanssa kotiin vasta viisi päivää synnytyksen jälkeen.

Vauvakupla ei odottanut kotonakaan, sillä siellä Mariko alkoi oksennella rajusti. Hänet kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, jossa todettiin leikkaushoitoa vaativa suolistotukos. Sairaalahoito kesti kaksi viikkoa.

Vauvasta ja puolisosta erossa oleminen ja leikkauksesta toipuminen olivat niin vaikeaa aikaa, että Marikon on vieläkin vaikea puhua siitä. Hän on vasta hiljattain oivaltanut, miten raskas vauva-ajan alku oli. Onneksi apua on ollut tarjolla jonkin verran. Mariko on käynyt neuvolapsykologilla viisi kertaa ja Jykän kanssa pari­terapiassa.

”Synnytys oli minulle hyvin traumaattinen kokemus fyysisesti ja henkisesti. Ensin minun on pitänyt toipua fyysisestä puolesta. Henkistä traumaa voi käsitellä vasta kun keho on turvassa.”

Tänään paistaa aurinko ja voin valita, että katson myönteisiä asioita kohti. Esimerkiksi näin Mariko muistuttaa itseään kaikesta ihanasta ja hyvästä ympärillään.

Välillä härkäpäisyys tosin muistuttelee itsestään. Synnytyksen jälkeen Mariko meinasi lipsahtaa jälleen tuttuun suorittamiseen, sillä kalenteri täyttyi pilatestreeneistä. Marikosta tuntui, että kehon pitäisi ”palautua”, vaikka hän oli väsynyt.

”Tajusin, ettei kehoni toimi enää käskytyksellä. On ollut pysäyttävää huomata, että olen rikkonut kroppaani tehdessäni niin.”

Kun synnytyksestä oli kulunut vuosi, Mariko hankki kuntosalikortin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen yhdessä Jykän kanssa. Joogaohjausten lisäksi kaksi kolme salikertaa viikossa riittää.

”Raudan pumppaaminen ei ole koskaan ollut lempilajini, mutta nyt se tuntuu mukavan suoraviivaiselta tekemiseltä. Saan käyttää voimaani uudella tavalla. Ääni sisälläni on kuitenkin muuttunut. Minun ei ole pakko tehdä mitään vaan teen, mitä voin.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 10/2023.