Marianne Roos huostaanotettiin kolmivuotiaana, äidin kipeä menneisyys paljastui vuosia myöhemmin: ”Minusta tuli kiltti tyttö, ettei kenelläkään olisi mitään sanomista”
Marianne Roosille selvisi vuosien päästä, miksi hänen äitinsä ei kyennyt olemaan hänelle äiti. "Äiti ei olisi halunnut luopua minusta", Marianne sanoo.
Marianne Roos, 65, on asunut Puu-Käpylässä Helsingissä 30 vuotta. Vaikka elämä on kuljettanut hänet välillä matkaoppaaksi Espanjaan, tänne hän on aina palannut. Vanha puutalo tuntui heti kodilta. Asuttuaan siellä kymmenen vuotta Marianne tajusi, mistä se johtuu.
”Täällä on portaat, aivan kuten oli lapsuudenkodissani Jokilaakson tilalla”, lähihoitajana työskentelevä Marianne kertoo.
Jokilaakson tila oli vaatimaton. Rakennuksen toisessa päässä oli pieni asunto portaikkoineen, toisessa päässä tyhjä navetta.
Marianne asui tilalla yksinhuoltajaäitinsä, sokean mummonsa ja enonsa kanssa. Hän muistaa lapsuudestaan narun, joka oli viritetty asunnon ja navetan kupeessa olevan käymälän välille. Sen avulla mummo pystyi kulkemaan. Toisessa kädessä oli naru, toisessa Marianne.
”Olin mummon silmät ja hänelle todella rakas.”
Talvisena aamuna 1960 kolmivuotias Marianne oli peseytymässä saunassa padan äärellä, kun äiti kutsui häntä. Äiti neuvoi noutamaan yläkerrasta rakkaimmat tavarat ja lähtemään vieraan tädin matkaan.
Marianne valitsi punaisen kiiltonahkalaukun, hieman vaatteita ja pienet säästönsä. Sitten lähdettiin bussilla kohti tuntematonta. Marianne itki koko matkan. Hän halusi takaisin Jokilaaksoon.
Bussimatkassa oli kyse huostaanotosta. Mariannen nelihenkinen varhaislapsuuden perhe eli mummon eläkkeellä, eikä se riittänyt kunnolla edes ruokaan.
Marianne muistaa, että kauraryynimaito oli hänen herkkuaan ensimmäisinä vuosina. Vasta sijaiskodissa Nastolassa hän pääsi lämpimän ruuan makuun.
”Kun opin syömään lihapullia, ahmin niitä niin paljon, että kasvattisisarusteni piti toppuutella, etten halkeaisi”, Marianne sanoo.
Sijaisperheessä hän sai itseään 12 vuotta vanhemman isoveljen ja kymmenen vuotta vanhemmat kaksossiskot. Isä oli puutarhaviljelijä ja mehiläistenhoitaja, äiti ompelija.
Marianne kuuli myöhemmin kasvattisisaruksiltaan, että sijoituksen alkaessa hänen pitkät hiuksensa olivat olleet ohuet kuin hiirenhäntä ja täynnä ruuantähteitä. Myös vaatteista oli jouduttu tinkimään syntymäkodissa. Lämpimien vaatteiden puutteessa Marianne ei ollut voinut leikkiä ulkona. Uudessa kodissa kirkas päivänvalo sai hämärään tottuneet silmät valumaan vettä.
”Kun opin olemaan sijaiskodissa ulkona, minua ei meinannut saada millään sisälle. Minua kaivettiin lumihangesta vielä iltayhdeksältä.”
Marianne sopeutui nopeasti: kasvattivanhemmista tuli hänen äitinsä ja isänsä. Perheessä laulettiin hengellisiä lauluja, ja äiti piti kylän lapsille pyhäkoulua. Ruoka- ja iltarukoukset kuuluivat sijaiskodin jokaiseen päivään.
”Äiti ompeli minulle ruutumekon. Pidin kankaasta niin paljon, että tungin sitä nenääni pienen möykyn. Se paljastui vasta jonkin ajan päästä, kun äiti alkoi ihmetellä nenästäni tulevaa outoa hajua.”
Marianne muistaa myös vaaleankeltaisen pyjaman, jossa oli pupun kuvia. Samoin hän muistaa kitkerän mustasukkaisuuden, jota hän tunsi, kun kylään tullut Annukka- serkkukin sai nukkua hänen kanssaan äidin vieressä.
”Saimme rannekorut, toinen liilan ja toinen vaaleanpunaisen. Kun Annukka ei suostunut vaihtamaan korua kanssani, nappasin hänen korunsa ja piilotin sen orapihlaja-aidan juurelle. Hän ei huomannut sitä, mutta podin asiasta huonoa omaatuntoa vuosia.”
Kasvattityttö kalskahti ikävästi Mariannen korvaan. Hän tunsi olevansa samanarvoinen kuin toiset lapset vasta kymmenvuotiaana, kun hänet adoptoitiin perheeseen ja hän sai saman sukunimen kuin muut.
Perheellä oli mansikkatila, jonka töihin Mariannekin patistettiin varhain. Kesäisin maata riitti kitkettäväksi ja mansikoita poimittavaksi aamusta iltaan.
”Työnteko oli valtava rikkaus, vaikka ei se silloin siltä tuntunut. Opin arvostamaan työtä ja olemaan sitkeä.”
Kuopuksena Mariannea lellittiin, mutta kun hän joskus osoitti mieltään, isä saattoi hermostua. Kerran isä sanoi, että jos Marianne kiukuttelee, tämä viedään takaisin Jokilaaksoon. Sanat jäivät kummittelemaan tytön mieleen. Hän ymmärsi, että moni asia uudessa kodissa oli paremmin kuin Jokilaaksossa.
”En usko, että isä tarkoitti pahaa. Siihen aikaan ei täysin ymmärretty, mikä merkitys sanoilla voi olla. Tunsin, että minun pitäisi olla viimeisen päälle, ettei kenelläkään olisi mitään sanomista. Minusta tuli kiltti tyttö.”
Marianne lausui runoja ompeluseuroissa ja koulussa. Hän ei uskaltanut kapinoida tai olla eri mieltä toisten kanssa. Hän aisti tarkoin muiden tunteita ja pelkäsi hylkäämistä, jos käyttäytyisi oman mielensä mukaan.
Kun äiti ja isä olivat poissa kotoa, Marianne veti peiton korvilleen ja kyyhötti liki hengittämättä, ettei mitään pahaa tapahtuisi.
”Huomaan yhä olevani ajoittain se pieni tyttö. Kun aistin, ettei toinen tykkää, alan myötäillä. Minun on vieläkin vaikea kuunnella itseäni.”
Biologisen äitinsä Marianne sai tavata uudestaan noin viisivuotiaana. Adoptioperhe olisi sallinut sen jo aiemmin mutta sosiaaliviranomaiset eivät. He edellyttivät, että äidin oli löydettävä ensin töitä.
”Sitten biologinen äitini muutti pääkaupunkiin. Odotin tapaamisiin hienoa rouvaa Helsingistä, mutta hänen käyntinsä alkoivat harventua. Adoptioäitinikin oli pahoillaan puolestani.”
Kun Marianne oli 19-vuotias, hän sai biologiselta äidiltään kirjeen ja pyynnön tulla Helsinkiin.
”Reissu oli raskas, koska olin jo aikuinen nainen, mutta äiti piti minua edelleen pikku Mariannena. Hän kohteli minua lapsena, jolle pitäisi antaa se, mitä olin jäänyt aikoinaan vaille. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan tasavertaisena aikuisena.”
Äiti ei ollutkaan hieno rouva vaan hauras ja haavoittuva. Marianne muistaa, kuinka tämä kävi yhteisen sukulaisvierailun aikana salaa tupakalla. Äiti pelkäsi toisten reaktioita, oli arka ja pyyteli käytöksellään anteeksi olemassaoloaan. Yhteydenpito tyrehtyi.
Parikymppisenä Marianne alkoi kiinnostua lisää omista juuristaan ja varhaislapsuuden tapahtumista. Hän otti taas yhteyttä biologiseen äitiinsä ja kysyi samalla isästään ja mahdollisista sisaruksistaan. Äiti vakuutti, että Marianne oli hänen ainoa lapsensa.
”Äiti kertoi vain, että biologinen isäni asuu Ruotsissa. En vieläkään tiedä, tiesikö isä olemassaolostani. Minusta tuntuu, että äiti pelästyi, kun vaadin tietoja. Lakkasimme pitämästä yhteyttä.”
” Olen hakenut rakkautta sieltä, missä sitä ei ole ollut.”
Hylätyksi tulemisen pelko on rasittanut Mariannen parisuhteita. Hän on sietänyt paljon, jotta ei tulisi jätetyksi.
”Olen hakenut kumppaneistani biologisen äitini korvikkeita. Miesystäväni ovat rakastaneet minua aivan varmasti niin kuin ovat kyenneet. Minä puolestani olisin seissyt vaikka käsilläni, jotta minua ei hylättäisi.”
Aviomiehensä, Kanariansaarilta kotoisin olevan Cristobalin, Marianne tapasi ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä.
”Cristobal osasi olla kaikin puolin hyvä mies. Hän oli musikaalinen ja kätevä käsistään. Hän hoiti kodin ja teki arjesta juhlaa. Mutta hänessä oli myös ailahteleva, epäluotettava ja pelottava puoli. Suhteessamme oli muun muassa uskottomuutta.”
Marianne muistelee entistä puolisoaan surulla mutta myös rakkaudella. Mies oli varsinainen tarinaniskijä, joka uskoi itsekin omiin satuihinsa.
Marianne pakkasi miehelleen lounaseväät monena päivänä, kunnes selvisi, ettei tämä ollutkaan yötöissä trukkifirmassa vaan laulamassa karaokea paikallisella grillillä. Liitto päättyi lopulta eroon 1993, ja mies vietti viimeiset vuotensa ilman omaa kotia.
”Cristobalin hautajaisissa surin, ettemme voineet elää perheenä. Läsnä oli myös valtavasti rakkautta. Ilman häntä minulla ei olisi ihanaa poikaamme Oliveria, joka on perinyt isältään monipuolisen lahjakkuuden. Ennen Cristobalin kuolemaa sain vielä kiittää häntä siitä.”
Oma poika on Mariannelle kaikki kaikessa, samoin hänen lapsensa.
”Pojan syntymä oli kuin taivaasta pudonnut laskuvarjo, valtava voimapallo. Ajattelin, että tapahtui mitä tahansa, minä jaksan.”
Äitiys sekä taito pyytää apua ja puhua vaikeistakin tunteista auttoivat Mariannea selviytymään ajoittaisesta masennuksesta. Marianne on elänyt ilman parisuhdetta erosta saakka.
”Olen aiemmin hakenut rakkautta sieltä, missä sitä ei ole ollut. Haluaisin löytää ’media naranjan’, appelsiinin puolikkaan, kuten Espanjassa sanotaan. Haaveilen parisuhteesta, jossa saan olla oma itseni.”
Elämän tulisi kuitenkin olla paljon parempaa toisen ihmisen kanssa, että Marianne olisi valmis luopumaan itsenäisyydestään.
”Rakkauden pitäisi olla vähän niin kuin kerma kahvissa.”
Kaunis Jokilaakso on edelleen olemassa, vaikka rakennus on rapistunut pahoin. Sieltä Marianne haluaisi pelastaa kaksi ovea muistoksi Helsingin-kotiinsa.
”Minulla ei ole yhtään valokuvaa mummosta ja äidistäkin vasta myöhemmältä ajalta. Ei lapsuudessani otettu kuvia.”
Mariannen adoptiovanhemmat ovat kuolleet kauan sitten.
”Isoveljeni on aina ollut minulle erityisen tärkeä ja rakas. Myös siskoni ovat rakkaita. Sain ihanan kodin ja perheen, jossa minulta ei puuttunut mitään.”
Hauras yhteys biologiseen äitiin vahvistui samana vuonna, kun Marianne erosi. Hän oli muuttanut juuri Oliverin kanssa Käpylään, kun postilaatikkoon ilmestyi kirje. Parkinsonin tautia sairastava biologinen äiti oli hoivakodissa Espoossa ja halusi tavata tyttärensä.
Marianne tarttui mahdollisuuteen. Hän vei mukanaan aina viinerit ja vietti hoivakodissa yleensä monta tuntia kerrallaan.
Yhteinen kahvittelu oli äidille päivän kohokohta. Tämän puhe oli jo sairauden heikentämää, joten enimmäkseen Marianne jutteli ja äiti vastasi voimiensa mukaan. Silti tapaamiset olivat tärkeitä ja Marianne tunsi heidän välillään vahvan yhteyden.
”Tunsin vihdoin, että hän on minun oma äitini, samaa lihaa ja verta.”
Marianne kyseli äidiltä edelleen mahdollisista sisaruksistaan, mutta tämä pysyi kannassaan: Marianne oli hänen ainoa lapsensa.
Biologinen äiti kuoli Mariannen syntymäpäivänä joulukuussa 2001. Perunkirjoituksen yhteydessä Mariannelle selvisi, että äidiltä oli otettu huostaan kaksi vanhempaa lasta ennen häntä. Äiti oli syntynyt Karjalassa ja taittanut evakkomatkan 17-vuotiaana ensimmäistä lastaan odottaen.
Marianne alkoi tuntea myötätuntoa ja rakkautta biologista äitiään kohtaan. Kaikesta päätellen lapsista luopuminen oli ollut tälle valtava tragedia.
”Olivatko lasten menettämiset olleet hänelle niin traumaattisia kokemuksia, että hän oli sulkenut heidät pois mielestään?”, Marianne pohtii.
”Ajattelin kauan, että äiti oli hylännyt minut. Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei hän olisi halunnut luopua minusta. Se on ollut tärkeä tieto ja auttanut käsittelemään hylätyksi tulemisen pelkoani.”
Juttu on julkaistu Eevassa 12/2023.
