Se tyttö, joka tanssii. Se tyttö, joka soittaa viulua.

Näin Maria Ylipäätä on kuvailtu pienestä pitäen. Oikeastaan Maria Ylipäällä ei ollut vaihtoehtoja. Ei hän sellaisia kaivannutkaan.

Isä ja äiti olivat molemmat valmistuneet Sibelius-Akatemiasta, ja kotona jompikumpi luki aina nuotteja tai opetti lähiseudun lapsille asteikkoja tai pianonsoiton alkeita.

Perhe asui kirkon vieressä, jossa isä toimi kanttorina. Maria livahti säännöllisesti kirkkosaliin seuraamaan hautajaisia tai vakoilemaan toinen toistaan koreampia hääpukuja.

Perheessä musiikki oli kaikkea: arkea, juhlaa, työtä, iloa. Sitä elettiin ja hengitettiin. Äiti kuljetti pikkutyttöä kainalossaan oopperaan katsomaan niin monta versiota Toscasta, että Ylipää oli kurkkuaan myöten täynnä koko teosta.

Hän itse aloitti soittotunnit viisivuotiaana (ensin viulua, sitten pianoa) ja tanssitunnit vuotta myöhemmin.

”Se oli sitten siinä”, Ylipää summaa keittiönpöytänsä ääressä ja rapsuttelee samalla hoitokoira Ritvaa sylissään. (Ja se ikoninen tukka? Tänään se on sutaistu takaraivolle pikkuponnarille, kun Ylipää on kasvattanut ”arkkitehtipolkan” muutamaa roolia varten.)

Mutta takaisin 1980-luvulle. Pieni ja sisukas Maria tunnettiin lapsesta saakka sinä tyttönä, joka sisaruksineen esiintyi koulun kevätjuhlissa, soitti juhlapäivien kokoontumisissa kuuliaisesti viulua ja tanssi sukulaisten edessä balettia.

”Olin sellainen moniharrastaja. Ajattelin, että hoidan koulun hyvin, mutta harrastukset ovat elämän pääasia.”

MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU? Kurinalainen lapsuus ja nuoruus vaihtuivat kertaheitolla ihan uuteen, kun Teatterikorkeakoulun ovet aukesivat Maria Ylipäälle ensi yrittämällä – olkoonkin, että hän osallistui pääsykokeisiin ”takki auki, ihan pystymetsästä tulleena”. Kadehdittavaa kyllä, niin aukesivat myös Sibelius-Akatemian ovet.

”Olin ihan käärmeissäni, että en saanut ottaa kahta opiskelupaikkaa vastaan. Halusin kummatkin, hemmetti!”

Ylipää tajusi jo teatterikoulun pääsykokeissa, että tämä oli hänen juttunsa: luovaa leikkiä, kunnianhimoista tekemistä, uutta opittavaa. Lainalaisuudet vain olivat ihan vieraat: auktoriteettivetoiset klassisen musiikin ja baletin maailmat tekivät nyt tilaa ilmaisulle, joka piti etsiä rohkeasti itsestään. Valmiita sääntöjä ei ollut. Tämä oli Ylipäälle sokki: kaikkea tuttua ravisteltiin yhtäkkiä.

”Olin tottunut siihen, että joku kertoo tarkalleen, mitä tehdään ja miten”, hän muistelee.

”Tanssissa ja musiikissa tekninen osaaminen oli olennaisessa roolissa. Teatterikorkeakoulun meininki oli suoraan sanottuna hirveä järkytys.”

Siksi Ylipää luokittelee opiskeluvuotensa yhä kapina­kaudekseen, myllerrykseksi, johon sisältyi myös paljon ahdistusta.

”Kesti vähintään vuosikymmenen, että onnistuin opettelemaan irti perfektionismista ja oikein tekemisen paineista. Tajusin, että täydellinen suoritus onkin maailman epäkiinnostavin juttu, joka tappaa luovuuden. Tietysti suorittajuudesta luopuminen on silti melkein kaikille elämän mittainen harjoitus, jota opettelen yhä.”

Samalla Teatterikorkeakoulu oli mylly, josta selviydyttyään Ylipää tunsi pystyvänsä melkein mihin tahansa. Opinnoissa käytiin syvällä.

”Se koulu laittaa jokaisen opiskelijan järjettömään mankeliin, mikä on välttämätöntäkin. Teatterikorkeassa aletaan hioa omaa persoonaa, kehoa ja tunteita, koko psykofyysistä kokonaisuutta, työn instrumentiksi.”

”Toisaalta esimerkiksi ulkoisella olemuksella leikkiminen on minusta hauskaa. Se, että ulkonäköni muuttuu esittämäni hahmon mukaan, ei ole epämiellyttävää vaan olen itse aina ideoimassa ja päättämässä siitä.”

Mankeli alkoi kantaa hedelmää pikatahtia: Ylipää päätyi jo toisena opiskeluvuonnaan näyttelijän töihin. Melkein hävetti, kun Helsingin kaupunginteatterikin pestasi saman tien musikaalien päärooleihin. Olenko näin hyvä? Saanko olla? Ylipää oli alusta saakka kiinnostunut juuri musikaaleista.

”Musikaalit ovat saamassa ansaitsemaansa arvostustaan vasta nyt”, hän harmittelee.

”Tähän saakka musiikkiteatteri on kärsinyt Suomessa arvostuksen puutteesta, ja alan koulutus on yhä täysin puutteellista. Oppia pitää hakea ulkomailta, kuten minäkin olen tehnyt kurssittamalla itseäni moneen otteeseen.”

Yleisen arvostuksen puutteessa oman intohimon seuraaminen vaati itseluottamusta.

”Onneksi minut on kasvatettu sillä periaatteella, että tehdään sitä, mihin sydän ohjaa: äitini on aina sanonut, että teet, mitä haluat ja menet, minne haluat. Jos olisin ajatellut, mitä muut minusta miettivät, en olisi tässä pisteessä.”

TÄMÄ PISTE ON HYVÄ. Ylipää pääsee työkseen tekemään kaikkea kutkuttavaa: kunnianhimoista musiikkia, niin hyviksen kuin pahiksen rooleja tv-tuotannoissa ja niitä suuria, pakahduttavia musikaaleja. Tänä keväänä hän laulaa kuohuttavaa Astor Piazollan musiikkia konserttisaleissa ja esiintyy Svenska Teaternin lavalla mielenterveysongelmia ja läheisriippuvuutta käsittelevässä Next To Normal -musikaalissa – ja paljon muuta.

Ulkopuolisesta Ylipään kalenteri voi kuulostaa hengästyttävältä. Ei ihme – sitä mieltä hän on itsekin.

”Tuppaan tekemään ihan liikaa töitä”, hän myöntää.

Kun osaaminen on laajaa ja vaikka mikä kiinnostaa, on osattava vetää rajoja, vaikka sähköpostilaatikkoon kilahtaisikin taas yksi työtarjous. Tässä tehtävässä hän on ottanut käyttöön järeät työkalut.

”Kysyn itseltäni, mihin haluaisin käyttää aikani, jos minulla olisi vaikka kaksi tai kolme vuotta elinaikaa. Kuulostaa dramaattiselta, mutta toimii. Haluan elää sellaista elämää kuin tahdon juuri nyt, en joskus tulevaisuudessa.”

”Koitan muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juhla ja minulla on hirvittävästi asioita, joista olla kiitollinen.”

Ihan aina tämä ei onnistu täydellisesti. Silloin Ylipää on samanlaisessa pulassa kuin moni muukin ruuhkavuosia elävä. Perheeseen kuuluu puolison lisäksi kaksi tytärtä.

Jos Ylipää on ollut määrätietoinen urahaaveidensa suhteen, hän on ollut sitä myös yksityiselämässä: hän tiesi jo parikymppisenä tahtovansa lapsia ja perheen.

”Tavoittelen tasapainoa arjessa. Tahdon olla enemmän läsnä lapsille ja perheelle. Toisaalta kaipaisin myös lisää aikaa töideni valmistelulle. Teatterin harjoitukset merkitään kalenteriin, mutta laulukeikkojen osalta minun täytyy pitää itse kiinni treeniajoista. Siinä on yhä paljon opettelemista.”

Ylipää kiittää myös puolisoaan Matti Pentikäistä, jota ilman arki olisi aikamoista selviytymissörsseliä. Toimiva parisuhde ja sovittu työnjako ovat olennaisia surullisenkuuluisassa työn ja vanhemmuuden yhdistämisessä.

”Mieheni on mahdollistanut sen, että voin tehdä näin paljon töitä ja se on vaatinut häneltä paljon. Olemme voineet asua musikaaliroolini vuoksi esimerkiksi pidemmän aikaa Ruotsissa.”

”Vuorottelumme toimii: olemme olleet kumpikin paljon lastemme kanssa, mutta erikseen. Perheen yhteinen aika on ollut kortilla, mutta yhtälö on toiminut. Tietysti on ikävää, että lapset ovat joutuneet sietämään poissaoloani. Kun olen teatterissa töissä, en ole läsnä päivittäisessä arjessa. Siitä kärsin itsekin.”

Siksikään Ylipää ei edes yritä väittää, että miltei kahden vuosikymmenen suhde ja perhesirkus olisivat olleet pelkästään helppo rasti.

”Olen ylpeä siitä, että olemme pyörittäneet tätä yhteistä hanketta jo 17 vuotta. Ei ole mitenkään sanottua, että olisimme tässä kaiken turbulenssin jälkeen. Koen sen isona voittona, ja nostan meille hattua.”

Hänestä on tärkeää, että tyttäret saavat hänestä vahvan naisen mallin – ihan kuten hän omalta äidiltään. Perheen kotona panostetaan siihen, että lapset saisivat rakennettua hyvän itsetunnon ja vahvan omanarvontunnon.

”Todelliseen vahvuuteen kuuluu myös uskallus olla heikko ja epätäydellinen”, hän tarkentaa.

”Toivon, että tyttäreni osaavat pyytää apua ja tukea, kun sitä tarvitsevat. Sen olen opetellut itsekin.”

Muuten meno saa olla boheemia: rutiineista voi tinkiä, kunhan rakkautta riittää.

”En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siivoamisesta. Kun työ imaise mukaansa, en edes näe pyykkikasoja tai kodin kaaosta.”

Ja tämä on tärkeää: arjen lisäksi on aina oltava aikaa myös juhlille, ilman erityistä syytäkin. Niihin ovat tervetulleita kaikki sukupolvet. Niiden voimalla jaksetaan talvien kihomato- ja täishow’t ja yllätysvatsataudit. Tämä kaikki on koettu.

RAKKAUTTA ON RIITETTÄVÄ lasten lisäksi myös itselle. Muuten pakka alkaa hajota käsiin, kun kuormitus käy liian kovaksi. Pari kertaa Maria Ylipää on joutunut rauhoittamaan itsensä tietoisesti hengittämällä, kun paniikkikohtaus on kurkkinut kulman takana juuri ennen näyttämölle nousemista. Se on ollut selvä merkki pahoinvoinnista.

Ylipää kertoo reagoivansa muutenkin herkästi tunteisiin ja tapahtumiin kehollaan. Iho menee punaisille läikille, oli hän sitten nolostunut, häpeissään tai innostunut. Stressi, uupumus ja jännitys saavat kropan hypervirittyneeseen tilaan.

”Onneksi olen osannut laittaa stopin tekemiselleni, kun keho alkaa varoittaa, että nyt kaikki alkaa olla liikaa. Eräänä keväänä jouduin perumaan parilta kuukaudelta kaikki työni. Itkeskelin päivittäin kotona ja hakeuduin terapiaan purkamaan tunteitani. Miksi teen niin paljon? Kenelle suoritan? Vastauksia on löytynyt tietenkin lapsuudesta saakka. Silloin hyväksyntä hankittiin reippaudella ja tekemisellä.”

Nämä eivät ole ainoita kysymyksiä, joita Ylipää on puntaroinut itsetutkiskelukausillaan. Hän on uskaltanut ajatella uusiksi myös temperamenttinsa.

”Nautin sosiaalisuudesta, mutta vasta viime vuosina olen tajunnut, että olen asiassa myös vahvasti introvertti. Se oli minulle tosi iso oivallus, sillä ihmettelin ennen, saanko kuormittua”, hän kertoo.

”Kun työtä tekee kehollaan ja mielellään, rajanveto ammatillisen ja yksityisen minän välillä on pahimmillaan erityisen hirveää. Työ on iso intohimoni, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi arvokas ja merkityksellinen ilman sitä, omana itsenäni. Sen omaksuminen on ollut haastavaa, sillä minut on nähty lapsesta saakka vahvasti tekemisen kautta.”

Tämä erottelu vaatii yhä henkistä ja fyysistä tilaa.

”Tarvitsen paljon aikaa yksin. Vapaalla en tapaa mielelläni ihmisiä. En enää voivottele, miksi en jaksa juosta sosiaalisissa riennoissa yhtä paljon kuin muut.”

Yksinolon lisäksi Ylipäällä hyvinvointirutiineihin kuuluu kunnolla liikuntaa: hyvässä kunnossa oleminen on näyttelijälle ja muusikolle työkykyisyyden ehtokin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tuskaista himotreenaamista.

”Teen sitä, mitä kroppa kulloinkin pyytää. Käyn salilla päiväsaikaan, kun muut ovat töissä. Voin venytellä kaksi tuntia kuunnellen musiikkia tai kävellä pitkiä lenkkejä.”

”Pilates ja jooga ovat olennaisia corelleni ja erilaisten haavereiden johdosta kroppani tarvitsee myös fysioterapiaa, sellaista mummokuntoutusta.”

Lempeän kehonhuollon lisäksi palautuminen vaatii mielen hellimistä. Siihen liittyvät myös pyhyyden kokemukset, joita Maria Ylipää tahtoo vaalia. Lapsuutensa ansiosta hän tuntee esimerkiksi yhä olevansa kirkoissa kuin kotonaan.

”Elämässä on tasoja, joista emme voi tietää mitään. Niitä kerroksia voi tavoittaa myös taiteen kautta: taide ja hengellisyys pyörivät samojen kysymysten parissa. Kaipaan elämään yhä enemmän pyhyyttä. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään yliluonnollista: pyhää voi olla vaikkapa keskittyminen, tilan raivaaminen itselle ja yhteiset hetket perheen kanssa.”

Tyyli: Jenna Kämäräinen

Meikki ja hiukset Meghna Lampi

Juttu on julkaistu Trendissä 3/22.