Teatterinjohtaja ja näyttelijä Maria Sid, 53, kertoo elämänsä rooleista uraa Tukholmassa luovana johtajana, ylpeänä äitinä ja sisarusparvensa vanhimpana, jonka nuorin veli on vain kolme päivää nuorempi kuin Marian vanhin tytär.

”Vanhempani erosivat, kun olin yksivuotias. Jäin asumaan kuvaussihteerinä työskennelleen Tuula-äitini luokse. Näyttelijäisäni Sven hoiti minua viikonloppuisin. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt, kuinka merkittävä vanhempieni ero minulle oli: kasvoin kahteen eri maailmaan.

Äiti halusi kasvattaa minut ennen kaikkea ihmisenä, ei tyttärenä. Sain olla vapaa sielu. Olin vähän kuin villilapsi, jota ei ohjailtu tiettyyn muottiin. Leikin pihalla poikien kanssa. En koskaan ajatellut, että olisin erilainen kuin he.

Kun olin kuusivuotias, äitini otti sapattivapaata ja muutimme kahdestaan vuodeksi Kreikkaan. Aloitin koulun pienessä kalastajakylässä, ja omaksuin uuden kielen nopeasti.

Kreikasta jäi minulle ihania muistoja. Istuin yöhön asti kalastajien kanssa rannalla ja olin heidän mukanaan pyytämässä mustekaloja. Kun myrsky iski, kiipesin rantakalliolle ihailemaan kohisevaa merta.

Äiti ei koskaan toppuutellut minua tai käskenyt olemaan varovainen. Sain seikkailla sydämeni kyllyydestä.

Isälle taas olin nimenomaan tytär. Valokuvausta harrastanut Sven kuvasi minua mielellään. Silloin minulla oli aina mekko päällä ja rusetti hiuksissani.

Teini-ikäisenä minulle iski identiteettikriisi. Aloin ensimmäistä kertaa tuntea paineita asettua tytön rooliin. Olin hämmästytyt, että tytöillä ei ollutkaan samoja oikeuksia kuin pojilla. Kismitti, kun koulun limudiskossa tyttöjen tehtävä oli seistä rivissä seinän vierustalla ja pojat valitsivat tanssiparin.

Aloin ymmärtää, että maailma toimii pitkälti miesten ehdoilla. Se soti oikeustajuani vastaan.

Aikuisena olen kiitollinen siitä, että näin jo nuorena kaksi erilaista maailmaa. En jäänyt tyttären roolin vangiksi, vaan sain kasvaa minuksi.

Suurin ja rakkain rooleistani on äitiys. Elämäni mullistui, kun sain esikoiseni 26-vuotiaana. En ollut osannut kuvitella mitään niin kokonaisvaltaista tunnetta kuin äidin rakkaus lasta kohtaan. Yhtäkkiä koin, että elämälläni on tarkoitus ja suunta.

Äitiydessä minut on yllättänyt se, kuinka vaistonvaraisesti nainen toimii. Uskon, että meillä on paljon enemmän sisäistä viisautta kuin ymmärrämmekään. Sitä pitää vain hiljentyä kuuntelemaan.

Stressasin etukäteen sitä, osaisinko olla äiti. Kun sain esikoiseni syliini, hoidin häntä vaistonvaraisesti. Äiti tietää intuitiivisesti, mikä lapselle on parasta. Kolmannen lapseni kohdalla osasin luottaa vaistoihini entistä enemmän.

Olen monella tapaa halunnut seurata oman äitini jalanjälkiä. Olen pyrkinyt antamaan lapsilleni samalla tavalla tilaa ja vapautta kasvaa kuin äitini antoi minulle. Se ei ole ollut aina helppoa, sillä olen luonteeltani kontrolloiva. Ohjaajana ja johtajana olen tottunut pitämään lankoja käsissäni.

Vaikka olenkin työni takia paljon pois kotoa, olen yrittänyt olla lapsilleni mahdollisimman läsnä oleva äiti. Olemme keskustelleet vilkkaasti. Lihapullat saa kuka tahansa pyöräytettyä, mutta vaikeampaa ja tärkeämpää on saada pidettyä yllä aito kontakti lapseen.

Tiedän mielestäni melko hyvin, mitä 26-, ja 20-vuotiaiden tyttärieni ja 13-vuotiaan poikani elämään kuuluu.

Suurin oivallus minulle äitinä on, että lapset ovat omia persooniaan, ja sitä tulee kunnioittaa. Vaikka olen synnyttänyt heidät, en voi hallita heitä. Äidin tehtävä on antaa lapselle elämän eväspussi käteen ja toivottaa onnea matkaan.

Minua lohduttaa ajatus, että kun kuolen, elämä jatkuu lapsissani. Haluaisin elää ainakin satavuotiaaksi, sillä tahtoisin seurata lasteni elämää mahdollisimman pitkään.

Tällä hetkellä elämääni mahtuu kaksi asiaa: perhe ja työ Tukholman kaupunginteatterin johtajana. Koska olen tehnyt valinnan, että annan leijonanosan elämästäni kulttuurille, joudun väistämättä valitsemaan jotain pois.

Olen huono ystävä. En edes muista, milloin olisin tavannut viimeksi ystäviä työni ulkopuolella. Olen myös surkea pitämään yhteyttä.

On paradoksi, että ystävät olisivat ihanaa vastapainoa hektiselle työlle, ja hektinen työ estää minua vaalimasta ystävyyssuhteitani. Kun noin kerran vuodessa tai harvemmin tapaan ystäviäni vapaa-aikana, muistan aina, kuinka mukavaa se on. Saan kohtaamisista valtavasti virtaa.

Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että ystävyyssuhteiden ylläpito on elämässäni retuperällä. Syyllisyys painaa, vaikka toisaalta tiedostan, että tässä elämäntilanteessa muu ratkaisu ei olisi mahdollinen.

Minulla on töissä minuuttiaikataulu, jota hoitaa sihteerini. Usein kokoukset ja työtilaisuuteni jatkuvat myöhään iltaan. Kaiken töistäni liikenevän ajan haluan pyhittää perheelleni.

Onneksi tapaan työssäni ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni. Nautin valtavasti vuorovaikutuksesta, jossa saan työssäni olla mukana.

Yksinäisyys saattaa iskeä perjantai-iltaisin, kun selaan kotona Facebookia ja näen, että vanhat ystäväni ovat kokoontuneet yhteen.

Olen tosin aina ollut vähän yksinäinen susi. Nuorempanakaan minulla ei ollut kiinteää kaveriporukkaa, johon olisin kuulunut. Asiaan vaikutti varmasti se, että muutin ja vaihdoin koulua usein. Luonteeltani olen enemmänkin tarkkailija ja hieman ujo kuin suvereeni seurapiiri-ihminen.

Minulle kaikki kohtaamiset ovat arvokkaita. Joskus ohikiitävä hetki toisen kanssa voi jäädä ikuisesti mieleen ja opettaa jotain tärkeää.

Uskon, että jossain vaiheessa elämässäni vielä koittaa ystävyyden aika. Näin kiireistä työtä ei jaksa tehdä eläkepäiviin asti.

En ole vanhanaikainen perkelettä huutava johtaja, vaan mahdollistaja ja palvelija. Mielestäni johtajan tärkein tehtävä on saada ihmisistä paras mahdollinen irti. Tämä käy inspiroimalla ja kannustamalla, ei määräilemällä ja räyhäämällä.

Urapolkuni on kulkenut näyttelijästä ohjaajaksi ja lopulta teatterin johtajaksi. En voisi tehdä nykyistä työtäni, jos minulla ei olisi kokemusta teatterialan erilaisista tehtävistä. Johdan suurta joukkoa voimakastahtoisia ja lahjakkaita taiteilijoita. Vain ymmärtämällä omakohtaisesti heidän työtään voin hoitaa tehtävääni.

Minulle on kasvanut isot korvat. Kuuntelemisen taito on mielestäni tärkein johtajan ominaisuus.

Seuraavaksi tärkein on kyky osata sovitella ihmisten välisiä ristiriitoja. Joudun työssäni kohtaamaan vaikeita tilanteita. Jos ohjaajalla ja näyttelijällä on erilainen näkemys kohtauksesta, minä sanon viimeisen sanan, mieluiten ketään loukkaamatta.

Suomen ja Ruotsin johtamiskulttuurit ovat erilaisia. Tukholmaan muutettuani opin nopeasti, että täällä en voi olla ihmisille niin suora kuin kotimaassani. Ruotsissa olen oppinut small talkin taidon.

Olen kutsumusammatissani. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että saan tehdä tätä työtä.

Kun istahdan teatterimme ruokalaan ja kuuntelen puheensorinaa, olen onnellinen. Ympärilläni on luovia, älykkäitä, empaattisia ja huippulahjakkaita ammattilaisia. Saan johtaa ihmisiä, joita ihailen.

Ainoa, mikä työssäni meinaa aina loppua kesken, on aika. Päiväni alkavat usein johtoryhmän kokouksella ja jatkuvat markkinointitiimin ja dramaturgien palaverilla. Sen jälkeen menen katsomaan harjoitusten läpimenoja. Iltaisin on ensi-iltoja ja tilaisuuksia, joissa käyn puhumassa.

Johtajan roolissa olen oivaltanut, että työ ei lopu koskaan. Aamulla jatkan siitä, mihin edellisiltana jäin. Eräs kollegani sanoi, että johtajan työssä tärkeintä on osata ottaa taukoja. Muuten on aina töissä.

Mittaan tarkkaan elintoimintojani sydämen sykkeestä unen laatuun. Pidän huolta siitä, että nukun riittävästi ja syön järkevästi. Haluan pysyä hyvässä kunnossa, jotta voin olla hyödyksi muille.

Lue myös: Patamusta feministi Elina Knihtilä: ”Omien arvojen puolustaminen kannattaa aina”

Luonto on minulle pyhä paikka. Rakastan etenkin merta ja metsää. Nuorempana naureskelin puunhalailijoille, mutta nykyään olen itse sellainen.

Luonnossa liikkuessani ajatukseni rauhoittuvat, sykkeeni tasoittuu ja energia alkaa virrata minussa. Se on parasta vastapainoa työlleni. Toisaalta kävelylenkillä teen usein myös töitä. Saan parhaat ideani metsässä, ja pulmat ratkeavat, kun olen liikkeellä.

Asun Tukholman saaristossa. Pääsen merenrannoille ja metsäpoluille, kun avaan ulko-oven. Se on henkireikäni, sillä saatan viettää työpäivän aikana kymmenen tuntia ikkunattomassa teatterimontussa. Kun kömmin luolasta illalla ulos, hämmästyn, että ulkona on kesä.

Vaikka kotini on huikean kauniissa Tukholman saaristossa, sielunmaisemani on yhä Helsinki. Rakastan lapsuuden kotikaupunkini pastellinsävyisiä taloja ja pitkää rantaviivaa.

Minun on vaikea rauhoittua, mutta metsässä yleensä onnistun siinä. Vehreiden puiden siimeksessä tunnen olevani osa suurempaa kokonaisuutta.

Parhaiten hahmotan paikkani maailmankaikkeudessa, kun tuijotan ylös taivaalle tähtikirkkaana yönä. Harrastan tähtitiedettä, ja rakastan taivaankannen tarkkailua. Me olemme täällä läpikulkumatkalla, mutta samat tähdet ovat tuikkineet pienen ikuisuuden.

Olin ehtinyt jo näytellä pitkään teatterissa, ennen kuin tulin tunnetuksi. Vasta, kun esiinnyin Donna Paukkuna suositun Hyvät herrat -sarjan jatko-osissa, minusta tuli julkkis. Television voima on valtava. Äkkiä ihmiset tunnistivat minut kadulla ja tulivat juttelemaan.

Julkisuus tuntui hämmentävältä. Ennen kaikkea koin, että minun täytyy kantaa asemani tuoma vastuu. Olen julkisuuden henkilö ja ihmiset seuraavat minua, joten haluan, että he saavat siitä jotain järkevää, kuten näkökulmia, voimaa, lohtua tai iloa.

Olen tyytyväinen, että päädyin julkiseen rooliin vasta kolmekymppisenä. Silloin olin kypsä kantamaan aseman mukana tuoman vallan ja vastuun.

Nuorempana julkisuus olisi voinut nousta hattuun. Me kaikki haluamme olla rakastettuja ja pidettyjä, se kuuluu ihmisluontoon.

Teatterin johtajana julkisuus on erilaista kuin näyttelijänä. Kun minulta aiemmin kysyttiin, miten roolihahmoni voi olla niin ilkeä, nyt saatan päätyä salamannopeasti suoraan lähetykseen ottamaan kantaa ajankohtaiseen asiaan.

Päällimmäinen tunteeni julkisesta roolista on kiitollisuus: mielipiteitäni kuunnellaan ja voin nostaa yhteiskunnallisia keskustelunaiheita esiin esimerkiksi päättämällä, minkälaista ohjelmistoa Tukholman kaupunginteatterissa esitetään.

Valitsen nyt ohjelmistoa, joka saa ensi-iltansa kahden vuoden kuluttua.

Julkisuus harmittaa hetkellisesti vain, jos kuljen kadulla ja puhun vihaisena puhelimeen. Jos huomaan, että joku tunnistaa minut, äksyilyni alkaa hävettää.

Silloin yritän ajatella armollisesti, että olemme kaikki ihmisiä ja joskus jokaista sapettaa.

Lapsena suurin toiveeni oli saada sisko tai veli. Tunsin aina välillä itseni yksinäiseksi. Kymmenvuotiaana toiveeni toteutui, kun äitini sai uuden kumppaninsa kanssa tyttären. Sen jälkeen minusta tuli isosisko yhteensä kuudelle sisarukselle.

Minulla on kolme puolisisarusta äitini puolelta ja kolme isäni puolelta. En ikinä ajattele heitä puolikkaina sisaruksina, minulle he ovat aivan kokonaisia, vaikka meillä ei olekaan kahta samaa vanhempaa.

On suuri rikkaus, että olen saanut seurata niin eri-ikäisten sisarusteni elämää. Nuorin veljeni on vain kolme päivää nuorempi kuin vanhin tyttäreni. Kun olin synnyttänyt, tapasin isäni sairaalassa. Hän ei ollut tullut katsomaan lapsenlastaan, vaan he olivat puolisonsa kanssa itse saaneet vauvan.

Kun tuli kotiinlähdön aika, otimme kuvat pienokaisista, esikoisestani ja pikkuveljestäni, vierekkäin.

Sisaruksen roolissa olen ollut enemmän hoitaja kuin leikkijä, sillä ikäero heihin on niin suuri. Kun vanhin siskoni oli teini-ikäinen, olin hänelle hieman äidinkin roolissa.

Sisarusteni kanssa minua painaa sama asia kuin ystävyyksissä: minulla on heille liian vähän aikaa. Erityisesti kadun, etten ole ehtinyt rakentaa juuri lainkaan suhteita sisarusteni lapsiin. Toivon, että se olisi vielä mahdollista, kun he ovat vähän vanhempia.

Olen oivaltanut, että sisaruussuhteissa on jotain syvää ja pyyteetöntä rakkautta. Se kantaa, vaikka toinen joskus ärsyttäisi tai viime tapaamisesta olisi kulunut aikaa. Sydämessäni läikähtää lämpö, kun ajattelen heitä.

En olisi lapsena osannut kuvitella, että saan elää näin ison sisarusparven keskellä. Elämässä voi tapahtua ihania käänteitä. Haaveilen, että jonain päivänä minulla on Välimeren tyyliin ovet aina avoinna ja pitkä pöytä katettuna.”

Maria Sidin haastattelu on julkaistu Eevassa 7/2021.

Lue myös: Jari Tervon puoliso sairastui vakavasti: ”Tehtäväni on antaa Katille valoa, jota olen häneltä saanut”