Maria, 42, sairastui rintasyöpään juuri kun oli aloittanut yrittäjänä: ”Tuntuisi ikävältä kuolla vuoden päästä, sillä niin moni asia jäisi kesken”
Maria Nummenpää sairastui rintasyöpään kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli aloittanut kokopäiväisenä yrittäjänä.
Yhtäkkiä käsi pysähtyi vasempaan rintaan. Kyhmy oli pieni, lähes huomaamaton. Maria Nummenpää huomasi sen, kun hän tunnusteli rutiininomaisesti rintojaan viime vuoden helmikuussa. Maria ei kuitenkaan säikähtänyt, olihan hän vasta 41-vuotias. Riskitekijöitä ei ollut eikä suvussakaan ollut rintasyöpää.
Kun lääkärikin piti kyhmyä kimmoisana ja joustavana, ja todennäköisesti hyvänlaatuisena, Maria huojentui.
Sitten radiologi liikutti muutaman päivän päästä ultraäänilaitteen anturia rinnan päällä. Maria näki heti lääkärin ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa. Nyt taisi osua, lääkäri sanoi.
Maria Nummenpää, 42
Työ: yrittäjä Purodoré -kosmetiikkayrityksessä
Asuu: Helsingissä
Perhe: puoliso ja kaksi lasta
”Kylmä hiki valui pitkin selkääni. Tajuntaani iski, että tässä käy hullusti. Menin parkkihalliin ja itkin ja tärisin autossani 45 minuuttia. Päässä jyskytti syöpä, syöpä, syöpä, nyt kaikki loppuu.”
Kotona 7-vuotias esikoispoika kysyi, miksi äiti itkee. Maria kertoi vain saaneensa huonoja uutisia lääkäriltä.
”Hän oli vaan, että ai jaa, mutta sun vuoro Monopolyssa. Sanoin, että aivan, niistän vähän nenää ja tulen heittämään noppaa. Tuijotin pelilautaa turtana. Elämäni oli pysähtynyt. Minulla oli syöpä.”
Kun Maria odotti koepalan tuloksia, hän heräsi öisin tärinään.
”Tiesin, että saan huonoja uutisia, mutta en tiennyt, miten huonoja.”
Edeltävät kuukaudet olivat olleet rankkoja. Perheen kolmivuotias kuopus oli sairastellut koko syksyn. Suunnitellut lomareissut olivat peruuntuneet. Maria oli juuri hypännyt täysipäiväiseksi yrittäjäksi kosmetiikkayritykseensä.
”Tuntui, että lautasella oli liikaa. Mitä jos en selviäkään ja lapset jäävät ilman äitiä? Pahinta olisi, jos en näkisi lasteni kasvamista ja lapset menettäisivät äidin.”
Arki pikkulapsiperheessä syöpädiagnoosin jälkeen oli yhtä aikaa raadollista ja lohdullista. Vaikka Marian elämä pysähtyi, lapsilla oli nälkä ja heitä väsytti.
Pahimpina hetkinä Maria mietti, näkeekö hän enää syksyä. Mieleen tulvivat uhkakuvat siitä, kuinka syöpä on levinnyt joka paikkaan: vatsaan, keuhkoihin ja kenties aivoihinkin. Pelko repi keskittymiskyvyn riekaleiksi, ja Marian oli pakko jäädä sairauslomalle.
”Välillä olin ihan ranteet auki -fiiliksissä. Taittelin pahvilaatikoita yritykseni verkkokaupan lähetyksiin. Hain myös keskusteluapua. Puhuminen auttoi.”
Marian mies totesi rauhallisesti, että tästä selvitään. Hän kannusti Mariaa taittelemaan pahvilaatikoita, kun olo tuntui sietämättömältä.
”Olo oli kuin raskauspahoinvoinnin, influenssan ja krapulan yhdistelmä.”
Jo reilun kahden viikon päästä syövän varmistumisesta Marian piti päättää, millainen leikkaus tehdään. Ilmastointi humisi huoneessa, sairaanhoitaja oli sormet näppäimistöllä ja lääkäri esitteli vaihtoehdot. Suositeltiin, että koko rinta poistettaisiin, koska syövän esiastetta oli isolla alueella.
”Yhtäkkiä piti tehdä jättimäinen päätös. Päädyin siihen, että rakennetaan samalla uusi rinta. Se tehtiin omasta vatsakudoksesta.”
Leikkaus kesti seitsemän tuntia.
”Kun katsoin ensimmäistä kertaa peilistä mustelmaista ja rujon näköistä rintaa, purskahdin itkuun.”
Varmistui, että Marialla on HER2-positiivinen rintasyöpä, joka tunnetaan aggressiivisena rintasyövän muotona. Sen ennuste on kuitenkin nykyään hyvä biologisten lääkkeiden ansiosta.
Sytostaattitiputukset aloitettiin leikkauksen jälkeen. Hiukset irtosivat tukkoina, keho kuivui korpuksi, nenästä valui verta ja silmät tuntuivat kuivuvan päähän. Lääkkeet aiheuttivat myös pahaa kuvotuksen tunnetta.
”Se oli kuin raskauspahoinvoinnin, influenssan ja krapulan yhdistelmä. Kerran nousi kuumekin. En pysynyt pystyssä. Mies leikkasi minulle kylmiä omenalohkoja, joita söin kyljelläni sängyssä.”
Samaan aikaan kun Marian kosmetiikkayritys lanseerasi epäpuhtaan ihon tuotelinjan, Maria sai ärhäkän aknen kortisonista.
”Vitsailin, että olen mahtava mannekiini tälle ihonhoitolinjalle.”
”Asiat asettuivat perspektiiviin. Tilalle tuli rauha.”
Voimakkaimmillaan pelko selviytymisestä oli alkuvaiheessa, mutta samaan aikaan Maria tunsi syvää kiitollisuutta. Ajatus siitä, miten kivaa ihan tavallinen elämä on, kirkastui. Työstressi ja kurahousuärsytys, ärtyminen pyykeistä ja lasten kitinästä katosivat.
”Asiat asettuivat perspektiiviin. Tilalle tuli rauha.”
Perhe, läheiset ja ystävät kannattelivat. Suurimpana tukena olivat äiti ja mies. Myös Syöpäyhdistyksen sairaanhoitajat olivat avuksi. Ystäväpiiristä löytyi vertaistukea, sillä Marian ystävistä kolme oli yhtä aikaa rintasyövän vuoksi sytostaattihoidoissa. Naapuritkin toivat tuoretta pullaa ja kävivät hoitamassa lapsia.
”Ihmisten tuki oli huikeaa.”
Maria oli puoli vuotta sairauslomalla. Yrityksen myynnin kasvu pysähtyi. Talousasiat hautautuivat kuitenkin hengissä selviämisen alle.
”Paluu töihin hoitojen jälkeen oli kivaa ja helpottavaa.”
Vaikka Maria voi välillä huonosti, perhe yritti pitää lasten arjen mahdollisimman normaalina.
Maria vältti kahdeksan infektiotautia sillä, että siirtyi aina eri kerrokseen, kun joku perheenjäsenistä sairastui. Mies toi portaikkoon ruokaa. Alakerrassa yksin oleminen päästi kuitenkin pelot valloilleen.
”Aina, kun oli ihmisiä ympärillä ja kaatelin kahvia, oli turvallinen olo. Silloin tuntui, että selviän tästä.”
”Lääkäri kysyi, haluanko tietää prosentuaalisen ennusteen. En halunnut.”
”Tavoitteeni on pysyä ainakin viisitoista vuotta hengissä, jolloin kuopukseni olisi täysi-ikäinen. Toivon toki, että saisin elää mahdollisimman pitkään ja terveenä. Tuntuisi ikävältä kuolla vuoden päästä, sillä niin moni asia jäisi kesken.”
Sairastuminen on vahvistanut tunnetta siitä, että asioita kannattaa tehdä kun voi ja muuttaa ne asiat, jotka voi.
”Lääkäri kysyi, haluanko tietää prosentuaalisen ennusteen. En halunnut. Ei sillä ole väliä, sillä en voi itse vaikuttaa siihen.”
Maria ei enää päivittäin ajattele sairastavansa syöpää, mutta valehtelisi, jos ei myöntäisi pelkäävänsä kasvaimen uusiutumista. Kontrolleja on kerran vuodessa.
”Jos asenne ratkaisisi, kukaan ei kuolisi syöpään.”
Hae tukea
Syöpädiagnoosi horjuttaa perusturvallisuutta, sanoo Katja Tähkä Syöpäyhdistyksestä.
”Syöpä koetaan pelottavana, sillä siihen yhdistetään yhä vahvasti kuolema. Kysymykset, onko syöpä levinnyt ja voidaanko sitä parantaa, askarruttavat aluksi paljonkin. Moni potilas ja läheinen kertoo, että syöpä-sanan toteamisen jälkeen ei enää kuule, mitä hoitaja tai lääkäri puhuu.
Diagnoosin jälkeen joutuu usein ensimmäistä kertaa kohtaamaan elämän rajallisuuden. Perusturvallisuuden tunne horjuu. Pienten lasten vanhemmat ovat usein eniten huolissaan siitä, miten lapsille käy, jos vanhempi ei selviä.
Vakava sairastuminen herättää niin vihaa, katkeruutta, kieltämistä kuin epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Joku näyttää ottavan uutisen rauhallisesti, mutta sisällä voi rytistä. Toinen huutaa ja kiroilee. Osan pitää ensin itsekseen pohtia, kun taas joku puhuu heti jokaiselle vastaantulijalle.
On tärkeää jakaa ajatuksiaan esimerkiksi puolison, vanhempien tai ystävien kanssa. Sairastunut ei välttämättä odota vastauksia, vaan läsnäoloa. Joskus on helpompi puhua ulkopuoliselle. Vertaistukihenkilön voi löytää Syöpäjärjestöstä tai Olka-toiminnasta. Sairaalasta voi saada psykososiaalista tukea. Syöpäjärjestöillä on myös neuvontahoitajia.
Arkirytmin ylläpitäminen lisää pystyvyyttä ja jaksamista. Nykyään moni syöpäpotilas käy töissä hoitojen aikana, ja sitä suositellaan, jos vointi vain sallii. Kannattaa tehdä sitä, mistä nauttii ja saa voimaa. Jos on ollut aiemmin kriisejä, voi muistella, mikä silloin auttoi. Kaikesta hyvää mieltä tuovasta kannattaa pitää kiinni.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 06/2024.
