Mari Rantasila keksi itselleen uuden etunimen teini-ikäisenä, koska häpesi alkuperäistä – vuosia myöhemmin tajusi nimenvaihdosta tärkeän asian
Uuden Dingo-elokuvan ohjannut Mari Rantasila oppi nuorena, että kaikki onnistuu, kun vain tarpeeksi yrittää. Elämä kasvatti näkemään, että hän oli ollut väärässä.
Ritva Rantasila tapasi ihanan pojan, joka kysyi hänen nimeään.
”Päässäni takoi, etten voi sanoa olevani Ritva. Nimi oli mielestäni niin hirveä. Yritin olla vastaamatta kysymykseen, mutta viimein kuiskasin nimeni. Ihastukseni oli samaa mieltä kanssani: ei ole kyllä kiva nimi. Olin 15-vuotias.”
Ritva on jo vuosikymmenten ajan tunnettu nimellä Mari Rantasila. Hän vaihtoi nimen virallisesti nuorena näyttelijänä, epävirallisesti jo teininä.
Ritva kuulosti Marista ”vanhan” eli ainakin 40-vuotiaan naisen nimeltä. Se kuvasti myös niitä luonteenpiirteitä, heikkoutta ja haavoittuvuutta, joista Mari halusi päästä eroon.
”Pian kaverini jo kutsuivat minua sillä nimellä. Opettajille ja vanhemmilleni olin Ritva.”
Uuden nimen keksiminen antoi mahdollisuuden rakentaa itselle parempi minä, joka onnistuu, on itsevarma ja pärjää.
Kulttuuritalo Annis Porin keskustassa nostaa Marin, 61, mieleen yhä uusia nuoruuden muistoja, kun hän istuu sen pehmeällä sohvalla.
Mari oli 17-vuotiaana Porissa valtaamassa nuorison käyttöön vanhaa, huonokuntoista taloa. Se oli nykyisen Anniksen alkusysäys.
”Valtauksen jälkeen kaupunki antoi nuorten käyttöön tämän talon.”
Anniksessa oli muun muassa Dingon treenikämppä. Mari oli kiinnittänyt huomionsa Neumanniin jo aiemmin rockin SM-kilpailuiden Porin karsinnassa. Tämä esiintyi siellä Sir 59 -bändinsä kanssa.
”Ajattelin, että Nipasta joko tulee iso tähti tai hänet tallotaan maahan, niin paljon hänen lavaolemuksensa ja vaatteensa poikkesivat muista nuorista.”
Dingo-muistoista on ollut paljon iloa viime aikoina. Mari on ohjannut yhtyeestä Levoton Tuhkimo -elokuvan. Joulupäivänä ensi-iltaan tulevassa elokuvassa katsotaan Dingon tarinaa Neumannin silmin. Vahvana teemana on myös isän ja pojan suhde.
”Minun nuoruudessani miehen malli oli ahdas. Dingo antoi esikuvan olla herkkä ja erilainen mies. Oli lupa esimerkiksi meikata tai pukeutua feminiinisiin vaatteisiin.”
Mari arvostaa sitä, että Neumann ei halunnut puuttua elokuvan tekemiseen. Se tuntui luottamuksen osoitukselta.
”Halusin katsoa elokuvan henkilöitä lempein silmin. En niinkään nähdä kovia rokkijätkiä, vaan epävarmat nuoret tulossa aikuisiksi 1980-luvun tunnemaastossa.”
Tunteista ei paljon puhuttu Marinkaan perheessä. Vanhemmat olivat yli 40-vuotiaita, kun Mari syntyi perheen kuopukseksi ja kolmen isoveljen sisareksi. Äiti työskenteli kuvaamataidon opettajana, isä oli juristi. Kuopukselle oli varaa palkata lastenhoitaja.
”Arjessa minun kanssani olivat paljolti lastenhoitajat.”
Äidissä läikkyi karjalainen elämänilo ja temperamentti, isä oli pidättyväisempi. Lapsia kannustettiin työn tekemiseen jo varhain.
”Äidin kanssa pääsin taidenäyttelyihin, isän toimistoon menin töihin jo nuorena. Kävin konekirjoituskoulun 11-vuotiaana, jotta pystyin työskentelemään sihteerinä.”
Kasvatuksessa korostettiin tasa-arvoa.
”Äidiltäni oli lapsuudessaan vaadittu kotitöiden tekemistä vain siksi, että hän oli tyttö. Äiti oli päättänyt, että perheen ainoalle tyttärelle ei kävisi niin.”
Tuskin vanhemmat toivoivat tyttärestään taiteilijaa, mutta omatoimisuuteen ja työn tekemiseen he kannustivat.
”Minulla oli kova kiire aikuiseksi, ja itsenäistymisen tarpeeni oli valtava. Samaan aikaan olin itsestäni epävarma nuori, niin kuin jokainen murrosikäinen.”
Mari aloitti koulun vuotta tavanomaista aikaisemmin, koska halusi itse tehdä niin. Hän oppi lukemaan nelivuotiaana ja kirjoittamaan vuotta myöhemmin. Opetettavat asiat tuntuivat helpoilta, mutta ensimmäinen joulutodistus oli järkytys.
”Olin pettynyt, ettei koulussa riitä, että osaa lukea, kirjoittaa ja laskea. En voinut ymmärtää, että pitäisi vielä olla kaunis käsialakin. Lisäksi oli pakko tavata eikä lukea suoraan eikä edes kertolaskua arvostettu.”
Kun Mari oli teini-iässä, vanhemmat eivät enää juuri kyselleet hänen menemisiensä perään, koska arvosanat pysyivät hyvinä. Ja menoja riitti: Mari harrasti teatteria, soitti pianoa, lauloi, oli bändeissä ja halusi ylipäätään olla siellä, missä tapahtui.
”Tarvittaessa oli helppo turvautua valheisiin ja sanoa, että olin esimerkiksi kaverilla yötä, vaikka olisi todellisuudessa hengaillut poikaystävän luona tai teatterinuorten kanssa.”
Parhaan ystävänsä Mari tapasi oppikoulun vessajonossa. Ystävyys on kestänyt yli 50 vuotta.
”Porilainen ei jätä kaveriaan. Hän voi olla omapäinen ja muiden mielestä vähän kopeakin, mutta kun hän tutustuu johonkuhun ja syntyy luottamus, toisesta pidetään kiinni.”
”Olin tottunut, että kun jotakin tahtoo tarpeeksi ja tekee kaikkensa, asia toteutuu. Elämän ja kuoleman kysymyksissä näin ei kuitenkaan ole.”
Mari pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä. Jo opiskeluaikana oli selvää, että hän haluaa tehdä monipuolisia töitä. Marin ensimmäinen levy Salainen elämä ilmestyi samoihin aikoihin, kun hän valmistui. Töitä riitti myös teatterissa ja kameran edessä.
”Valmistumiseni jälkeen tein aivan liikaa töitä. Opin omat rajani jo silloin. Sen jälkeen olen suurimmaksi osaksi pystynyt mitoittamaan työni voimavarojeni mukaan.”
Opiskeluissa ja myöhemmin työelämässä Mari törmäsi siihen, että yhteiskunta ei ollut yhtä tasa-arvoinen kuin hänen kotinsa. Jos halusi pärjätä teatteri-, elokuva- tai musiikkialalla, oli oltava vahva ja pidettävä pintansa.
”Onneksi olen sitkeä tahdon ihminen. Tahdon avulla olen saanut aikaan paljon ja päässyt eteenpäin. Lisäksi olen ollut aina työkeskeinen.”
Sitten elämä toi eteen jotain, joka piti vain hyväksyä. Vuonna 1989 Marin puhelin soi. Veli kertoi, että isä oli kuollut lenkkipolulle 68-vuotiaana.
”Olin tottunut, että kun jotakin tahtoo tarpeeksi ja tekee kaikkensa, asia toteutuu. Elämän ja kuoleman kysymyksissä näin ei kuitenkaan ole.”
Marin isä kuoli sydänkohtaukseen. Kuoleman jälkeen lapset löysivät isänsä rahapussista lääkärikeskuksen lehdestä repäistyn leikkeen. Ehkä isä oli havainnut sydänoireita tai käynyt vastaanotolla, mutta hän ei ollut puhunut asiasta muille mitään.
”Jälkikäteen on helppo sanoa, että kun kävin isän kanssa yhdessä lenkillä, huomasin, että hän oli entistä väsyneempi. Toisaalta olin itse Teatterikorkeakoulun jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan, enkä ehkä siksi niin kummastellut, miksei isä ollut pysyä vauhdissani.”
Tahdonvoima ei auttanut silloinkaan, kun Mari ei toiveistaan huolimatta tullut raskaaksi. Lapsettomuushoidot sotkivat kehon toimintaa, ja Mari koki myös keskenmenoja. Välillä tuntui, että ympärillä jokaisella muulla oli pieni lapsi.
Työ auttoi, koska se vei ajatukset muualle. Toisaalta sitäkin raskaampaa oli, kun joku kirjoitti yleisönosastolle ja ihmetteli, eikö Mari Rantasilalla ole muita vaatteita, kun hän esiintyy julkisuudessa aina samoissa lötköissä housuissa.
Marista tuli lopulta äiti 35-vuotiaana.
”Miten rakastinkaan olla hiekkalaatikolla tyttäreni kanssa! Ehkä elin samalla omaa lapsuuttani, josta minulla oli ollut niin kiire pois.”
Mari vietti paljon aikaa tyttärensä kanssa ja ehti nauttia tämän kehitysvaiheista. Hän muistaa edelleen tyttärensä ensiaskeleet ja iltojen yhteiset lukuhetket.
”Lapsi ei tee ketään naisellisemmaksi tai täydemmäksi, mutta se tuo elämään uuden tavan rakastaa. Äitiyden myötä alkaa huomata sukupolvien ketjun merkityksen.”
Kun Mari nuorena otti yhteen äitinsä kanssa, hän muistaa tämän sanoneen: kun tulet joskus itse äidiksi, ymmärrät tunnekuohuissa sivaltamiesi sanojen merkityksen. Niin myös kävi.
Mari meni naimisiin lapsensa isän kanssa, vaikka ei avioliitosta koskaan haaveillutkaan. Se oli hänen puolisolleen tärkeää. Arki sinällään ei muuttunut.
Parin haave sisaruksista ei toteutunut.
”Kuljin Naistenklinikalla 11 vuotta. Lopulta en enää jaksanut. Tein päätöksen olla yhden lapsen äiti.”
Oli hyväksyttävä, että kukaan ei voi päättää saavansa tiettyä määrää lapsia.
”Ihminen voi päättää vain sen, ettei halua vanhemmaksi tai sen, että lopettaa lapsettomuushoidot.”
”Ihminen oppii kulttuurin avulla ymmärtämään itseään ja toisia. Kulttuuri myös auttaa meitä elämään paremmin yhdessä.”
Kaikkein kipeimmillä hetkillä Mari on saanut apua ystäviensä ja läheistensä lisäksi kulttuurielämyksistä.
Teini-iässä Mari löysi feministisen kirjallisuuden. Se tuki hänen ajatuksiaan, että jokaisella naisella on oikeus päättää asioistaan. Esimerkiksi Aila Meriluodon ja Eeva Kilven teokset tekivät vaikutuksen.
Kun Mari toivoi lasta, hän näki elokuvan, jossa samaa toivova nainen katkeroitui. Mari oivalsi, ettei halua päätyä samanlaiseksi.
”Ihminen oppii kulttuurin avulla ymmärtämään itseään ja toisia. Kulttuuri myös auttaa meitä elämään paremmin yhdessä. Siksi olen huolissani siitä, kuinka lyhytnäköisesti hallitus on leikkaamassa kaikesta kulttuurista.”
Elokuva-alalla Mari on tehnyt töitä esimerkiksi sen eteen, että koko perheen elokuvia olisi enemmän. Kun häntä pyydettiin ohjaamaan aikanaan ensimmäistä Risto Räppääjä -elokuvaa, hän havahtui siihen, kuinka vähän lastenelokuvia arvostettiin.
”Olin tuolloin Suomen elokuvaohjaajaliiton Selon hallituksessa ja lobbasin tietoisesti muun muassa Yleisradiota ja Elokuvasäätiötä tilanteen parantamiseksi yhdessä muiden ohjaajien, kuten Hanna Bergholmin ja Saara Cantellin kanssa.”
Tahdon ja ahkeruuden korostamisen tilalle on tullut nöyrtyminen. Mari on herkistynyt aina helposti, ja vuosien varrella herkkyydestä on kasvanut hänen voimavaransa.
”Vaikeudet kasvattavat empatiaa ja ymmärrystä, jotka tekevät meistä ihmisiä. Jos yhden kerran epäonnistuu, voi silti onnistua seuraavalla kerralla.”
Herkkyydestä on apua näyttelijänä, ohjaajana ja laulajana. On helpompaa kuvata ihmisiä ja kertoa heidän tarinoitaan, kun uskaltaa mennä heidän tunteisiinsa sisälle.
”Armottomuus itseä kohtaan on karissut. Toisaalta elämä on opettanut nöyrtymistä. Kaikkea, mitä haluaisi, ei voi saada, ja silti elämä voi olla hyvää.”
Mari on joutunut toteamaan, että aina ei auta, vaikka asiat tekisi kuinka hyvin tai niiden eteen näkisi kuinka paljon vaivaa.
”Jokaisen eteen tulee epäonnistumisia ja mutkia: parisuhde päättyy tai työprojekti, jonka eteen on nähnyt paljon vaivaa, ei lopulta toteudukaan.”
Marin elämässä on tällä hetkellä seesteistä.
”Asun yksin ja viihdyn niin. Olen onnellinen ja elämässäni on rakkautta ja iloa.”
Eläkkeelle Mari ei aio lähivuosina jäädä, mutta työn rytmi on rauhoittunut. Moni unelma on jo toteutunut.
”Löysin kuusivuotiaana tyhjän vauvakirjani. Äitini ei ollut ehtinyt täyttää sitä, joten täytin sen itse. Kirjoitin, että haluan näyttelijäksi, ohjaajaksi, laulajaksi ja filmitähdeksi. Aika moni näistä asioista on toteutunut.”
Ritva-nimikään ei tunnu enää kamalalta. Mari ymmärsi vasta jälkikäteen, että nimen vaihtaminen liittyi osittain itsetuntoon ja nuoruuden epävarmuuteen. Asioiden syyt ja seurauksen oivaltaa usein vasta, kun tapahtuneesta on tarpeeksi aikaa.
Eikä Ritva koskaan ihan kokonaan kadonnutkaan. Virallisissa papereissa näyttelijä kulkee nimellä Ritva Leena Mari.
”Tajusin jo nuorempana, että Ritva-nimi on kuitenkin tärkeä osa persoonaani."
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/24.
