Elämäni on pimeä huone, jonka ikkunasta katson muiden elämää. Siltä minusta tuntui, kun kolmekymppisenä muutin Helsinkiin. Olin yksinäinen ja hukassa.

Olin aloittanut työt taloustoimittajana enkä osannut mitään. Ystäväni asuivat muualla puolisoidensa kanssa ja työkavereilla oli perheet ja kiire. Minä räpiköin uusien työtehtävien kanssa ja olin työpäivän jälkeen yleensä niin poikki, etten jaksanut kuin tuijottaa telkkaria.

Ensimmäisestä vuodesta en muista oikein muuta kuin lamaannuttavan yksinäisyyden, ankaran ulkopuolisuuden tunteen ja sen, mitä syndikoitu laina tarkoittaa.

Yksinäisyys on Suomessa melkein kansantauti.

Kuusi kymmenestä suomalaisesta tuntee Punaisen Ristin tuoreen yksinäisyysbarometrin mukaan yksinäisyyttä ainakin joskus. Usein tai jatkuvasti yksinäisyyttä kokee joka kymmenes suomalainen. Tilastokeskus raportoi, että suunnilleen joka kolmas yli 16-vuotias tuntee itsensä koko ajan tai suurimman osan ajasta yksinäiseksi.

Vielä synkempiä lukuja kertoo eeva.fin huhtikuussa tekemä kysely: kahdeksan kymmenestä vastaajasta kertoi tuntevansa itsensä joskus yksinäiseksi.

Kansantaudiksi yksinäisyyden tekee se, että yksinäisyys heikentää ihmisten terveyttä ja lisää ennenaikaisen kuoleman riskiä.

Tutkimusten mukaan yksinäisyyden tunne on yhteydessä muun muassa sydän- ja verisuonitauteihin, matala-asteiseen tulehdukseen, masennukseen, unihäiriöihin ja muistisairauksiin. Erot yksinäisten ja muiden ihmisten välillä eivät selity elintapaeroilla. Tiedossa silti on, että yksinäiseksi itsensä tuntevat syövät epäterveellisemmin ja liikkuvat vähemmän kuin muut.

En ihmettele. Tiedän kokemuksesta, miten hyvältä toffeejäätelö ja sipsit maistuvat perjantai-iltana, kun kaikki muut suuntaavat ystävien kanssa baariin tai mökille. Minä kävin yleensä viikonlopun aikana vain lähikaupassa.

Yksinäisyys voi olla kansanterveysongelma, mutta yksinäistä se ei oikeastaan lohduta. Ei tieto ongelman yleisyydestä olisi ainakaan minun ulkopuolisuuden tunnettani vähentänyt.

Päättelin nimittäin, että juuri minun yksinäisyyteni johtui jostain epämääräisestä viasta minussa itsessäni. Niinpä kun työkaveri ehdotti lasillista töiden jälkeen, minä kieltäydyin, jottei hän olisi huomannut minun olevan omituinen. Häpeä on hyvä eriste.

Työkaverit minut lopulta kuitenkin pelastivat. Hyppäsin puoli kahdentoista lounasjunaan ja osallistuin illanviettoihin ja lakkasin vähitellen ajattelemasta vain sitä, miten viallinen olen. Muutamasta työkaverista tuli minulle ikuisia ystäviä ja monista muista hyviä kavereita.

Olen onnekas. Tuon noin vuoden ajanjakson jälkeen olen kyllä tuntenut itseni yksinäiseksi, mutta vain satunnaisesti, joidenkin hetkien ajan.

Lamaannuttava yksinäisyys voi siis olla vaihe, joka menee ohi. Toivomalla se ei kuitenkaan tapahdu. Tarvitaan tekoja ja uskallusta.

Koska erityisen yksinäistä aikaa ovat viikonloput, juhlapyhät ja lomat, eeva.fi keskittyy nyt, ennen lomakauden alkua, torjumaan yksinäisyyttä tiedon ja vertaistarinoiden avulla.

Kannustan myös sinua toimimaan lähiympäristössäsi. Saatat olla juuri se, jota joku myöhemmin kutsuu pelastajakseen.