Koirani huono käytös on opettanut minulle paljon ihmisistä – yksi oivallus liittyy vihaan ja pelkoon
Maailmassa ei ole monta asiaa, joka opettaisi ihmiselle niin paljon kuin koira, joka pelkää kaikkea, kirjoittaa Mari Paalosalo-Jussinmäki.
Nappi otsaan tolle! Miehellä oli kumisaappaat, lippalakki ja halu satuttaa. Olin kävelyllä vähän yli vuoden ikäisen Pomo-koirani kanssa, ja se oli alkanut räyhätä vastaantulijalle, kuten aina. Mies päätti räyhätä takaisin.
Minä kiskoin koiran mukaan ja jatkoin kävelemistä. Parin metrin päässä Pomo ravisteli stressin pois ja minä aloin itkeä. En tiennyt mitä tehdä. Vanhempi koiramme Sumu rakastaa muita koiria melkein yhtä paljon kuin ihmisiä, mutta ihan samalla tavalla kasvatettu junnu oli täynnä pelkoa ja vihaa molempia kohtaan.
Epätoivon hetkestä alkoi pitkä matka. Lopulta löysimme käytöshäiriöihin erikoistuneen kouluttajan, joka auttoi meidät uuteen alkuun. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Pomon oppivuosien aikana olen oppinut paljon toiston tärkeydestä, pienistä onnistumisista ja häpeän sietämisestä. Olen myös oppinut yhtä paljon ihmisistä kuin koirista.
Me ulkopuoliset emme ymmärrä pelon syytä, mutta kokijalleen tunne on totta.
Opin Pomolta esimerkiksi sen, että tunteet pitää tunnistaa ja sitten hyväksyä. Pomo näyttää vihaiselta, mutta todellisuudessa se pelkää. Sen maailma on täynnä uhkia, ja se reagoi niihin räyhällä. Menetelmä toimii: muut pysyvät kaukana.
Olen yrittänyt tunnistaa saman puolustautumismekanismin ihmisissäkin. Se ei ole helppoa. Usein tekee mieli sanoa niin kuin Pomoa uhkaillut mies.
En sano. Sen sijaan ainakin yritän muistaa, että kun joku syytää somevihaa feministejä tai seksuaalivähemmistöjä kohtaan, raivon taustalla voikin olla pelko. Me ulkopuoliset emme ymmärrä pelon syytä, mutta kokijalleen tunne on totta.
Jotenkin pitäisi löytää turvaluu myös somevihaajille.
Pelkoa on mahdoton komentaa pois. Sen lieventämiseen pitää keksiä toiset keinot.
Yritän siis olla viemättä Pomoa sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Niitä tulee silti. Kun pyöräilijä kurvaa yllättäen kulman takaa, pysyn itse tyynenä ja harhautan Pomoa helpolla tehtävällä ja herkkupalkkiolla. Hyvänä päivänä se toimii.
Puoliso keksi, että Pomo stressaa vähemmän, kun sillä on suussaan luu. Nykyisin lenkit alkavat ja päättyvät aina siihen, että Pomo kantaa turvaluuta suussaan. Luu näyttää vähän sikarilta, mikä saa vastaantulijat yleensä hymyilemään.
Jotenkin pitäisi löytää turvaluu myös somevihaajille. Heidän rauhoittamisensa tuntuu olevan paljon vaikeampaa kuin koiran.
Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2025.
