Kun bonustytär alkoi pommittaa perheen Whatsapp-ryhmää kauheilla eläinvideoilla, tapahtui kaksi asiaa
Kolumni
Kun bonustytär alkoi pommittaa perheen Whatsapp-ryhmää kauheilla eläinvideoilla, tapahtui kaksi asiaa
Maailman parantamista ei voi jättää vain nuorten harteille. Me keski-ikäiset voimme yrittää parhaamme ja ottaa esimerkkiä, kirjoittaa Mari Paalosalo-Jussinmäki.
Teksti

Kuvat

Julkaistu 30.8.2023
Eeva

Kun bonustytär joitakin vuosia sitten ryhtyi vegaaniksi, perheen Whatsapp-ryhmä täyttyi videoista, jotka valistivat meitä eläinten huonosta kohtelusta. Ne olivat niin kamalia, että opin nopeasti jättämään linkit klikkaamatta.

Luolamiestyyppistä ruokavaliota suosivan puolisoni oli aluksi vaikea ottaa aikuisen tyttärensä vakaumusta todesta. Kaksikon väittelyitä kuunnellessani muistin oman nuoruuteni.

Ryhdyin kasvissyöjäksi 1980-luvulla, kun sitä pidettiin pahimmanlaatuisena hupsutteluna. Muistan, miten ravintoloissa sai valita pääruuaksi joko sekavihanneksia tai juustoa ja sekavihanneksia. Ainakin kerran sain raivarin kahvilassa, koska kaikissa sämpylöissä oli joko kinkkua tai kanaa.

Olin vihainen, koska tiesin, mikä on oikein, ja halusin kaikkien tajuavan sen. Maailman piti muuttua.

Puolisolle selvisi, että nälkä lähtee myös kikhernepullilla.

KAUHUFILMIT VAIKUTTIVAT meidän sekasyöjien ruokavalioon yhtä vähän kuin raivarini aikoinaan kahvilan valikoimaan. Luolamies ei vähentänyt lihansyöntiä, minä valitsen muutenkin mieluiten muuta kuin lihaa (kasvissyöntini loppui kymmenkunta vuotta sitten graavilohen vastustamattomaan kutsuun).

Arki sen sijaan vaikutti.

Koska bonustytär pysyi sitkeästi vegaanina, aloimme hänen vierailuidensa aikana kokata vegaanisesti. Puolisolle selvisi, että nälkä lähtee myös kikhernepullilla.

Nyt kehitys on edennyt niin pitkälle, että luolamies sipaisee joka päivä leivälleen kauralevitettä ja kokkaa välillä vegaanisesti silloinkin, kun olemme kaksin.

Nuorena en olisi pitänyt tätä kummoisenakaan saavutuksena, mutta nyt sydämeni iloitsee.

Kyllä me keski-ikäisetkin yritämme.

OSALLISTUIN KEVÄÄLLÄ seminaariin, jonka yhdessä paneelikeskustelussa puhuivat parikymppiset opiskelijat. Yksi heistä sanoi jotain, jota olen miettinyt siitä asti:

”Tuntuu, että meidän sukupolvemme vastuulle jää maailman korjaaminen.”

Teki mieli halata nuoria ja kertoa, että eivät he ole yksin. Kyllä me keski-ikäisetkin yritämme. Lahjoitamme rahaa Itämeren, ihmisoikeuksien ja ilmaston hyväksi. Allekirjoitamme kansalaisaloitteita, ostamme luomulihaa ja tuulisähköä ja koulutusta kehitysmaihin. Kierrätämme kuin se olisi intohimorikos.

Teki silti myös mieli pyytää, että jaksakaa olla esimerkkinä. Vaatikaa meiltä enemmän.

Maailma muuttuu kyllä, vaikka hitaasti.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 8/2023.

3 kommenttia