Tajusin vasta myöhemmin, miksi itkin Martti Ahtisaaren kuolemaa kuin läheisen menetystä
Minusta tuntuu, että presidentti Martti Ahtisaaren mukana hautaan meni kokonainen aikakausi. Nyt ei puhuta rauhasta, vaan aseista, kirjoittaa päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäki.
Kokousputki päättyi juuri kun arkku saapui Hietaniemen hautausmaalle. Otin kahvikupin, istuin puolison vierelle sohvalle ja aloin seurata, miten maailma hyvästeli presidentti Martti Ahtisaaren. Oi kallis Suomenmaa, lauloi kuoro. Sade kasteli mustat takit ja valui sateenvarjojen yli, presidentin perheen suru näkyi.
Huomasin itkeväni kuin olisin menettänyt jonkun läheisen. Itkua jatkui niin pitkään, että puoliso vähän huolestui. En osannut selittää.
Luulen, että nyt osaan: tuntuu, että Martti Ahtisaaren mukana haudattiin kokonainen aikakausi.
Rauhasta ei puhuta, koska sitä ei ole näkyvissä. Se on helppo hyväksyä, mutta vaikea kestää.
Maailma sukeltaa pimeään. Uutiset ovat täynnä verisiä lapsia ja itkeviä vanhuksia, vammautuneita sotilaita, tuhoutuneita koteja ja pommien raatelemia kaupunkeja. Tiedämme kaikki asejärjestelmistä enemmän kuin kenenkään siviilin pitäisi. Maailma on sodassa, ja uutisten tehtävä on kertoa siitä.
Rauhasta ei puhuta, koska sitä ei ole näkyvissä. Se on helppo hyväksyä, mutta vaikea kestää.
Yhtä vaikea on kestää sitä, että Suomi kulkee kohti kahtiajakoa. Jako heihin ja meihin syntyy ehkä reaalimaailmassa, mutta vahvistuu sosiaalisessa mediassa. Kehitystä ei näytä jarruttavan mikään.
Rauhaa kaipaavat minusta myös yksilöt. Moni tuntuu käyvän sotaa itseään vastaan: pyrkii tavoitteisiin, jotka tulevat muilta, elää toisin kuin haluaa, vaatii itseltään liikaa tai ei mitään.
Mitä jos tämän vuoden lopuksi päättäisimme kaikki olla jatkossa vähän enemmän ahtisaaria?
Tahdon asia, sanoi Martti Ahtisaari rauhasta. Jokainen konflikti on ratkaistavissa, jos tahtoa riittää. Ahtisaaren kanssa työskennelleet kertovat mutkattomasta miehestä, joka kunnioitti jokaista, kuunteli ystävällisesti ja sanoi tarvittaessa tiukasti.
Mitä jos tämän vuoden lopuksi päättäisimme kaikki olla jatkossa vähän enemmän ahtisaaria? Kuulisimme ajatukset sanojen takana. Kunnioittaisimme häntäkin, joka ajattelee väärin. Aloittaisimme sopimisen siitä, mikä on pientä ja helppoa. Etsisimme yhteistä emmekä erottavaa.
Etenisimme joka päivä edes hiukan oikeaan suuntaan. Olisimme se valo, jota maailma kaipaa.
Ajattelin itse edes yrittää. Oletko mukana?
Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 12/2023.
