Kun lähtöön on enää hetki, alan nähdä uhkakuvia. Entä jos tulee kylmä? Entä jos meikki häviää taas naamasta? Entä jos tulee nälkä, eikä tarjolla ole mitään syötävää? Vaikka olin taas kerran päättänyt lähteä juhliin vain pienen käsilaukun kanssa, poistun ovesta kaksi kangaskassia olallani – ja rauhallisin mielin.

En ole koskaan ollut mestaritason murehtija, mutta varautujana olen kärkikahinoissa. Kolmet sukkahousut juhliin, kolme kirjaa kahden yön reissulle ja niin paljon lääkkeitä ulkomaan matkalle, että olen kuullut usein lauseen ”oletko menossa nauttimaan vai sairastamaan?”. Tämä tylsyyden, vaatteiden sotkeutumisen ja yllättävien tilanteiden pelko on johtanut sherpamaiseen tavaroiden kantokykyyn ja kassialmamaiseen ulkonäköön. Mielenrauhasta puhumattakaan.

Sitten tapahtuu jotain outoa: kun muut aloittavat kotivarojensa keräämisen, minä uuvahdan. Ehkä se on koronavuodet tai sota. Tai vain se, että olen pelännyt liian kauan. Tai fakta, miten vähän olen tarvinnut varavaatteitani.

Varautumisesta irtipäästäminen tuntuu uhkarohkealta. Kun lähden juhliin vain pienen kangaskassin kanssa, jumitan pitkään eteisessä puhumassa itseäni ympäri. Samanlainen itseni kanssa taistelu on käytävä, kun lähden matkalle vain kahdet kengät mukanani, vaikka sääennuste tarjoilee kaikki mahdolliset syyskelit. Näinkö tuskaista oman toiminnan muuttaminen on?

Tuntuu uhkarohkealta alkaa luottaa siihen, että asiat oikeasti järjestyvät, vaikka kaikki vastaukset eivät löydy omasta laukusta. Ehkä asiat voivat mennä hyvinkin.

Kaikesta en silti luovu: varasukkahousuista.

Pääkirjoitus on julkaistu lehdessä 9/22.