Tiedätkö sen tunteen, kun tajuaa kesken työhaastattelun, ettei todellakaan halua kyseistä työtä – ja sitä tarjotaan sinulle aivan kohta? Kun haastattelijan hymy levenee samaa tahtia kuin sinulla pahenee kuristava tunne kurkussa?

Minä tiesin sen jo parkkipaikalla, jossa törmäsin haastattelijaani. Hän kertoi iloisesti, miten osaa huijata parkkiautomaatteja eikä koskaan maksa pysäköinnistä. Sitten hän paljasti pari muuta asiaa, joissa huijaa tai joita ei maksa.

Ei nyt, ei koskaan, huusin sisäisesti. Jos hän huijaa jo monia, mistä tiedän, ettei hän huijaa minua, kesätöitä etsivää nuorta, tai asiakkaitaan? Jos olisin kehdannut, olisin juossut. Mutta haastattelija oli matkustanut tunteja vuokseni.

Nyt tiedän, miten vaikeaa on yhtä aikaa yrittää tehdä vaikutus ja sanoa, ettei minua kannata valita. Onnistuin surkeasti: haastattelijan mielestä meille tulisi huippu kesä yhdessä.

Hetki oli mullistava. Olin kuvitellut, että yhden kesän pystyy tekemään mitä vain. Ajatus alkoi tuntua täysin väärältä. Sillä olikin väliä, millaisessa ilmapiirissä viettää kahdeksan tuntia päivässä.

Vaikka tarvitsin työn kipeästi, tiesin, että jotain minusta olisi mennyt rikki. (Olen yhä samaa mieltä, vaikka päädyin sinä kesänä tekemään kolmea työtä.)

Tajusin myös, miten onnekas olin: harvoin työpaikan arvot ja ilmapiiri paljastuvat niin selkeästi työhaastattelussa. Ja harvoin sopimuksen tulostanut assistentti varmistaa, olenko varma, mitä olen tekemässä (kiitos!).

En ole ylpeä siitä, mitä tein: keksin hätävalheen, miksi en voinut ottaa työtä, ja juoksin pois. Ulkona tuntui helpommalta hengittää.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 3/22.