Tiedätkö ne videot, joissa länsimaalainen turisti elämää unelmaansa ja on lähtenyt katsomaan villieläimiä luontoon – ja sitten luonto näyttää kyntensä: leijona hyppää safariauton kyytiin tai sarvikuono rynnii auton päälle. Ovathan ne nyt hauskoja! Siitäs saitte – ei luontoa voi hallita.

Ja joka kerta pelkään näkeväni videoilla itseni.

Tapahtumista on monta versiota (eikä missään niistä syy ole eläimissä) ja yksi auton kojelautakameran kuvaama otos. Se on suttuinen ja väärään suuntaan kuvattu eikä näytä tilanteen dramaattisuutta. Silti siitä kuulee raivostuneen elefanttilauman törähtelyt ja näkee, miten auto keinuu, kun eläimet näyttävät voimiaan.

Jo äänet saavat minut muistamaan pakokauhun ja sen, miten anoin kuskia poistumaan tuosta kauniista kansallispuistosta.

”Se ei ole vaihtoehto”, minulle vastattiin, ”se provosoisi norsut todella hyökkäämään.”

Muistan myös pelon: kuolenko tässä samalla kun unelmani elefanttilaumojen näkemisestä toteutuu? Olisiko pitänyt vähän varoa, mitä unelmoi?

Olen miettinyt tilannetta, koska pari viikkoa sitten minut pysäytti toinen unelmiin liittyvä ajatus: Entä jos kiikkustuolia ei olekaan? Entä jos asiat pitää paitsi tehdä myös muistella nyt?

Kun olin lapsi, meillä katsottiin välillä valokuvia yhdessä ja joskus pyydettiin tuttavaperheitä katsomaan niitä. Minusta se oli ihanaa. Mutta milloin viimeksi katsoin ottamiani matkakuvia, juttelin niistä saati tein kuvista albumeja ja elin unelmia uudelleen? Nyt siihen olisi aikaa.

Katson siis vielä yhden YouTube-videon. En halua nähdä siinäkään itseäni, mutta elän hetkeä muiden kautta – ja muistan, miten siitä selvittiin.

Julkaistu Trendissä 3/21.