Kun vieruskaverini läikäyttää punaviinit farkuilleni, hätäännyn. Enkä voi sille mitään, että hakiessani suolaa tahroihin kyyneleet pyrkivät silmiini.

Tiedän, että reaktioni on liian iso: kyseessä ovat vain housut ja tiedän, että saan ne vielä puhtaaksi. Mutta samalla huomaan, etteivät ne ole vain housut vaan enemmän: merkki paremmasta muotisuhteesta. Olen nimittäin tehnyt paljon työtä löytääkseni vastuullisemmin tuotetut farkut. Lisäksi ne ovat yksi niistä harvoista vaatteista, jotka olen ostanut vuoden aikana uutena. Olen niiden ensimmäinen käyttäjä – siihen lämpimään tunteeseen voinee moni perheidensä nuorimmista samaistua.

Saatan olla naiivi, mutta uskon, että vastuullisempi muotisuhde ei synny niin, että rakastamme muotia vähemmän. Päinvastoin: sitä tarvitaan enemmän. Sen sijaan että näkisi vaatteet rätteinä, hätäostoksina, tämän kevään juttuina tai kutsuisi niitä nimellä ”tää on vain tällainen”, olisi tärkeää pitää niistä oikeasti.

Kun vaatteista tulee tärkeämpiä, niihin suhtautuu kuin rakkaisiin: silittää, kun ne saavat kolhuja ja hakee niille apua, jos ei itse osaa tehdä tarvittavia tikkauksia.

Joskus rakkaus syntyy ensisilmäyksellä, joskus ajan kanssa. Näin kävi yhden kirppismekon kanssa, jonka jouduin huuhtelemaan kolmesti etikkavedellä ennen kuin siitä irtosi pinttynyt hien tuoksu. Se on nykyään minulle hyvin rakas. Kun katson sitä, tunnen itseni lähes pelastajaksi.

Rakkaus tekee muotisuhteesta myös harkitumman. Vaikka voisi rakastaa montaa yhtä aikaa, ei kaikille riitä aikaa ja huolenpitoa – silloin jokaista löytöä ei ole pakko saada.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 3/23.