Lapseton on kuin teenjuoja kahvinjuojien maassa: aina selityksen velkaa
Kun on tietyn ikäinen, naista pidetään aina äitinä. Jatkuva kysely lapsista voi tuntua kamalalta, jos on suuri suru lapsettomuudesta, kirjoittaa päätoimittaja Mari Karsikas.
"Minkä ikäisiä sun lapset ovatkaan nyt?” aloittaa puolituttu keskustelun yhteisen kaverimme juhlissa.
”Mille luokille teidän lapset menevät seuraavaksi?” kysyy kiinteistönvälittäjä.
”Minkä ikäinen sä olitkaan, kun sait sun esikoisen?” vanha työtuttuni muistelee.
Lähes joka viikko joku kysyy lapsistani, ja onhan se kiva! Lapsista jutteleminen on syväsyöksy ihmisten arkitodellisuuteen. Se muistuttaa, miten moninaisia roolimme ovat: juuri superinspiroivan puheen pitänyt ammattilainen voi olla myös äiti, joka on nyt vähän väsynyt.
Aihe yhdistää nopeasti: samat yöhulinat, pitkälliset vertailut uv-suojatuista uikkareista ja aivan liian myöhäiset illat tai varhaiset aamut harrastuskuskina. Vertaistuki kelpaa!
Juttelen siis lapsista mielelläni, mutta asiassa on pieni mutta: minulla ei ole niitä.
Joka kerta tunnistan silti sen hienovaraisen oletuksen, millaista elämää ikäiseni naisen tulisi elää.
Alan olla varsin tottunut lasteni (kyllä, niitä oletaan olevan kaksi!) kuulumisten kyselyyn. Minulla on kaksi vakiovastausta, hauska ja asiallinen, ja toivon, etten koskaan nolaisi kysyjää.
Joka kerta tunnistan silti sen hienovaraisen oletuksen, millaista elämää ikäiseni naisen tulisi elää.
Eniten mietin silti heitä, joilla on juuri nyt suuri suru lapsettomuudesta. Miten he kestävät nämä kyselyt?
Lapseton on kuin teenjuoja kahvinjuojien maassa: aina selityksen velkaa. Ihminen, jonka elämää saa hämmästellä ääneen. Eikä kukaan vaadi samanlaisia perusteluja kahvinjuojalta.
Kun katson tuoreita tilastoja vauvojen määrästä ja lapsettomista, on vain yksi toive. Kunpa kysymys lapsista ei olisi kenellekään yhtä normaali keskustelunaloitus kuin sää tai se, jokos ne lomat on pidetty.
Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 2/24.
