Kuusi tuntia ennen juhlien alkua sain kohtauksen. En toki sellaista, joka olisi vaatinut ensihoitoa vaan sellaisen, johon tehosi vain lisäpiirakan leipominen. Mieleni oli nimittäin lähtenyt laukalle: Entä jos ruoka ei riitä? Onko erityisruokavalioita noudattaville riittävästi ruokaa? Mitä jos jää nälkä?

Puoli tuntia ennen juhlia sain uuden kohtauksen: kotihäpeä! Sammutin kattovalot, sytytin kynttilöitä ja mietin, miten voisin estää ketään menemästä silloisen vuokrakotini nolonvihreään keittiöön. (Älä avaa jääkaappia! Liikaa valoa!)

Kesken juhlien iski huolikohtaus. Olikohan ruoka hyvää, pitäisikö järjestää jokin ohjelmahetki – ja jos nyt en kerää laseja, täällä on aamulla kamala siivo. Välillä hengittelin vessassa ja sanoin itselleni, että kaikki on hyvin – kohta lähdetään jatkoille ja minun juhlani päättyvät.

Juhlat menivät hyvin. Mutta olin niin huolissani ihan kaikesta, että taisin vaikuttaa takakireäl­tä juhlaemännältä, jonka otsan huoliryppy syveni samaa vauhtia illan tummenemisen kanssa. Juhlien jälkeen olin aivan puhki ja söin viikkoja juhlapiirakkaa pakastimesta lounaaksi.

Myöhemmin olen ymmärtänyt jotain olennaista juhlista. Juhlien järjestäminen on taitolaji ja joillekin kilpavarustelua, mutta siihen kisaan ei tarvitse osallistua. Oikeasti juhlien pitäjä luo vain puitteet, vieraat tekevät juhlan. Minua on myös rauhoittanut se, että ihmiset muistavat juhlista lähinnä tunnelman tai sen, jos sattuivat saamaan ruokamyrkytyksen, joten vain niihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Ja kun seuraavan kerran yliarvioin läheisteni nälän, leivon suosikkejani – niitä on kaikkein mukavinta syödä juhlien jälkeiset viikot.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 9/21.