Manuela Bosco on imettänyt 10 vuotta putkeen: ”Tietenkin kaipaan omaa aikaa, työtä ja ystäviä”
Kuka minä olen juuri nyt? Sen kysymyksen äärellä Manuela Bosco on ollut usein. Juoksijasta on ollut pitkä matka uuteen aluevaltaukseen: astorologiaan.
Manuela Bosco vetää henkeä. Vuosi 2024 on alkanut rytäkällä. Manuela ja puoliso, muusikko Tuure Kilpeläinen, perheineen ovat muuttamassa. Uusi koti on löytynyt vihdoin, kymmenien ja kymmenien asuntonäyttöjen jälkeen. Kummallekin tuttujen, idyllisten puutaloalueiden sijaan se sijaitsee kaukaisemmassa kaupunginosassa, mutta lähellä tyynnyttävää merta.
Kun Manuela astui ensimmäistä kertaa uuden kodin ovesta sisään, hän joutui tunnustamaan, että se oli tässä. Se oli siinä, vaikka pelotti ja kulmat tuntuivat vierailta. Valoisa ateljee, tilaa kummankin taiteilulle, paljon puuta, japanilaista estetiikkaa.
”Tyypillinen taiteilijakoti hirsiseinineen olisi ollut tuttu ja turvallinen valinta, mutta nyt oli aika räjäyttää kaikki uusiksi. Uusi koti veti meitä puoleensa kuin magneetti.”
Muutto vuoden alussa on hirveä rypistys, mutta myös erinomainen mahdollisuus tehdä välitilinpäätös. Ollaan kirjaimellisesti uuden kynnyksellä. Mitä säästän, mitä heivaan pois? Ne eivät ole pelkkiä tavarakysymyksiä vaan heijastavat hetkeä. Kuka minä olen juuri nyt?
Vastaus ei typisty yhteen määreeseen. Manuela on monta.
”Vallitseva tieteen ja henkisyyden pakotettu vastakkainasettelu ärsyttää minua. Todellisuudessa ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan. Mikään ei ole joko-tai.”
Millainen seikkailu elämä onkaan ollut!
Manuela miettii, millaisia mullistuksia viimeiset vuosikymmenet ovat pitäneet sisällään. Vielä vuosituhannen vaihteessa tunsimme hänet ammattijuoksijana, jonka päämatkana olivat 100 metrin aidat.
Urheilijaidentiteetin myllerrys käynnistyi menetyksen kautta, kun Manuela menetti isänsä syövälle 21-vuotiaana. Surutyö oireili syömishäiriönä ja korostuneena kontrollin tarpeena. Samalla urheilukupla ja kurinalainen arki alkoivat näyttäytyä nukkekotina.
Isän poismeno sysäsikin Manuelassa liikkeelle ”klassisen henkisen heräämisen”. Mitä kuolema on, ja onko olemassa muutakin kuin arkitodellisuutemme?
Pari vuotta kului erityisen henkevässä myllerryksessä. Manuela viittaa rennosti ”enkelihommiin”.
Ne saivat korvata entisen. Muutamaa vuotta myöhemmin Manuela lopetti huippu-urheilun ja lähti maailmalle: ensin Roomaan, sitten Lontooseen.
Nuoruusvuosien teatteriharrastus palasi mieleen: hän tahtoi näyttelijäksi, taiteelliselle alalle, ja opiskeli teatteria Roomassa neljä vuotta. Lontoossa Manuela viiletti ympäriinsä: hän teki niin lastenhoitokeikkaa kuin ramppasi koekuvauksissa.
Hän antoi ensimmäistä kertaa tilaa intuitiolleen. Jos mieleen pulpahti ajatus Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, Manuela lähti. Ne vuodet olivat levottomia mutta tarpeellisia.
Vasta niiden jälkeen Manuela löysi pysyvän kodin Suomesta, väripaletin ja maalauskankaan, rakkauden ja perheen. Nyt juuri tässä on hyvä olla.
Tämä Manuela maalaa, joogaa, kouluttaa ja katsoo tähtiin. Roolit ovat lisääntyneet vähitellen ja yksi kerrallaan. Se on luonnollista, sillä Manuela uskoo jatkuvaan kasvuun ja kouluttautumiseen.
Viimeksi hän on opiskellut astrologiaa Kirsi Halla-Seppälän Elävä astrologia -koulutuksessa. Siis astrologiaa, ei horoskooppeja. Manuelaa harmittaa, että pitkäikäinen oppi kuitataan kahvipöytäkeskustelussa ennustushumpuukina.
”Ihmiset ovat kautta aikojen tulkinneet taivaankannen planeettoja ja merkkejä. Niiden perusteella on suunnistettu niin fyysisesti kuin psyykkisesti”, hän muistuttaa.
”Parikymppiset naiset ovat juuri nyt superkiinnostuneita astrologiasta ja tietämykseltään onneksi aivan eri tasolla kuin me nelikymppiset.”
Manuela tiedostaa, että moni leimaa kristallit, tarotit ja juuri astrologian silkaksi hörhöilyksi.
”Vallitseva tieteen ja henkisyyden pakotettu vastakkainasettelu ärsyttää minua. Todellisuudessa ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan. Mikään ei ole joko-tai.”
Mantroja, meditaatiota, hengitys, asanat.
Näistä elementeistä koostuu kundaliinijooga, jonka opettajaksi Manuela on myös äskettäin kouluttautunut.
Manuelalla kundaliinijooga on elämänmuutos, joka kulkee mukana päivittäin: joskus pidempänä joogasarjana, kiireisenä päivänä lyhyenä hengitysharjoituksena. Minuuttikin riittää.
Joskus Manuela järjestää kotialttarillaan kokonaisen kiireettömän seremonian, johon liittyy kukkia ja kynttilöitä.
”Olen kokenut kundaliinijoogan tehokkaana apuna kaikenlaisiin haasteisiin. Se toimii arkielämän hektisyyden tukena rauhoittamassa ja maadoittamassa tai silloin, kun tuleva pelottaa. Kundaliinijooga sopii ihan jokaiselle ja kaikenlaisille kehoille, eikä se ole esimerkiksi mitenkään akrobaattista. Pelkkä hengittäminen voi olla kundaliiniharjoitus.”
Joogan löytäminen on ollut Manuelalle tärkeä merkkipaalu. Vaikka hän on käynyt vuosien varrella psykoterapiassa puhumassa itsensä pyörryksiin, kaikkialle ei ulotuta vuolaimmillakaan sanoilla. Aivojen huoltaminen tarvitsee rinnalleen myös kehollista hoitoa.
Manuela ajattelee jopa ikäänsä joogan kautta: hän täyttää pian 42 vuotta ja pitää sitä vedenjakajana. Joogafilosofian mukaan ikävuosien 35 ja 42 välille muodostuu nimittäin kaari, jonka päätepisteessä on uuden aika.
Näinä ruuhkavuosina tehdään suuria valintoja ja hahmotetaan, mitä elämäänsä kaipaa. Kiinnitynkö materiaan ja maalliseen vai avaanko sieluni ja valitsen henkisemmän polun? Hänen valintansa: jälkimmäinen. Se ei tarkoita, että elämä olisi vain ylätasoa.
Manuelan mielestä kaiken ytimessä on tasapaino: henkisen ja fyysisen, kehon ja mielen, konkreettisen ja abstraktin.
Hän ei myöskään pelkää puhua kiistanalaisista maskuliini- ja feminiinienergioista – kunhan niistä puhutaan tarkasti, ihan kuten astrologiastakin. Määrätietoista maskuliinienergiaa ja hoivaavaa feminiinienergiaa löytyy jokaisesta, niin miehistä kuin naisista.
”Terve maskuliinisuus ei ole sitä kilpailua ja vertailua, toksista patriarkaattia, jossa olemme tottuneet elämään. Lopputuloksena ovat yksilöt ja yhteiskunta, jossa miehet ja naiset ovat katkeria ja vihaisia toisilleen. Naiset joutuvat leikkimään miehiä ja toisinpäin. Ideaalitilanteessa kumpikin energia tarvitsee tilaa ja ymmärrystä.”
Juuri nyt Manuelaa kiinnostaa erityisesti ylisukupolvisuus, joka vaikuttaa vahvasti myös sukupuolirooleihimme.
”Suomalaisen naisen rooli on ollut pitkään olla vahva ja kestää kaikki. Hoitaa sekä lapsia että sodasta palanneita miehiä. Meidän on pitänyt olla hiljaa ja jättää todelliset tunteemme kohtaamatta. Tässä yhtälössä pehmeälle, hoivaavalle ja itsemyötätuntoiselle energialle ei yksinkertaisesti ole ollut sijaa.”
Sille sijan raivaaminen ei koskaan ole liian myöhäistä. Prosessi vaatii kuitenkin uskallusta kohdata oman sukulinjansa taakat ja kipupisteet.
”Niitä ei kuitenkaan tarvitse käydä läpi sukulaisten kanssa yhdessä. Riittää, kun tulee tietoiseksi taustastaan ja vaivihkaa omaksumistaan malleista.”
Oman voiman löytäminen voi tuntua melkein kielletyltä, mutta se kannattaa. Aina tie ei ole helppo tai nopea. Manuela on löytänyt oman voimansa niin taiteen, terapian kuin joogan kautta.
”Eihän kellään voi olla resursseja auttaa muita tai vaikuttaa yhteiskunnallisesti, jos oma energia kuluu toimeentulon kokoonriipimiseen ja jatkuvaan stressaamiseen! Silti juuri se on monen naisen asenne ja elämäntarina.”
Siinä missä Manuela on rakentanut elämästään tietoisesti itsensä näköistä ja hakeutunut rohkeasti puhuttelevien töiden äärelle, yhtä elämän osa-aluetta hänkään ei pysty hallitsemaan: äitiys on sirkus, jossa jokaisella on välillä pakka sekaisin.
Manuelan uusperhe on iso. Hänellä on neljä lasta: kaksi edellisestä liitosta ja kaksi nykyisen puolison, muusikko Tuure Kilpeläisen, kanssa. Myös Kilpeläisellä on kaksi lasta edellisestä liitostaan.
”Äitiyden kanssa saa olla miltei päivittäin helisemässä”, Manuela summaa nauraen.
”Vanhemmuuteen liittyvät tunteet ovat niin voimakkaita, että se on luonnollistakin.”
Jokainen Manuelan lapsista on ihan omanlaisensa yksilö. Jokainen myös haastaa äitiään temperamentillaan eri tavalla.
”Minusta tuntuu usein kuin kävelisin trapetsilla! On ollut pakko etsiä näinä vuosina työkaluja, kuten rauhoittumiskonsteja, joilla olen voinut kehittyä paremmaksi äidiksi.”
Paras äiti ei aina ole symbioottisin ja omistautuvin äiti. Manuela pohtii usein äidin rajoja – myös niitä, jotka kulkevat äidin ja lapsen välillä. Ne tuntuvat olevan vanhemmuuspuheessa suoranainen tabu.
”Kannoin pitkään syyllisyyttä tarpeestani asettaa rajoja itseni ympärille. Vasta myöhemmin tajusin, että rajat ovat siinäkin suhteessa rakkautta: jos lapseni eivät näe ja koe rajoja, heistä itsestäänkin kasvaa rajattomia. Lapsilähtöiseksi kuviteltu tyyli voi olla lopulta karhunpalvelus pienelle ihmiselle.”
Manuela ei niele purematta edes väitettä siitä, että kukaan ei katuisi lasten kanssa viettämäänsä aikaa. Lasten kanssa on ihanaa, mutta niin on ilmankin heitä.
”Tämän moni voi tunnistaa vaikkapa omasta äidistään. Jos he olisivat olleet vähemmän uhrautuvaisia ja tehneet itsenäisesti omia juttujaan, äitiys olisi voinut olla heille paljon antoisampaa.”
Siksi Manuela ei tunne syyllisyyttä omista, olennaisista työhuonetunneistaan tai treffi-illoista puolison kanssa.
”Olen imettänyt kymmenen vuotta putkeen ja elänyt intensiivisiä pikkulapsivuosia. Tietenkin kaipaan ystäviä, työtä ja omaa aikaa.”
”Äitien ei tarvitse mennä mutkalle oman hyvinvointinsa kustannuksella. Sen sijaan hyvinvointiinsa kannattaa panostaa: äitisuhde on perusta myös lapsen käsitykselle maailmasta.”
Äideillä on nimittäin hirveästi voimaa ja valtaa. Hyvästellessä Manuela osoittaa vastakkaiselle seinälle. Sillä komeilee hänen oma, valtava työnsä. Se kimaltaa auringossa. Värikylläisen työn nimi on Grandma’s Jam, Isoäidin hillo.
”Maalausta työstäessäni mietin maailmaa, jota hallitsisivat isoäidit. Mikä rooli empatialla ja myötätunnolla olisikaan.”
Juttu on julkaistu Trendissä 3/2024.
