”Olen aika hidas kiintymään. Kun kiinnyn, olen pitkäaikainen ystävä.

Minulle on jäänyt ystäviä oikeastaan jokaisesta elämänvaiheesta: ala-asteen tanssiryhmästä, yläasteelta, lukiosta, yliopistosta ja tietenkin bändeistä.

Ystävänä olen vuosien aikana muuttunut aika paljonkin. Parhaat ystäväni kritisoivat minua aiemmin siitä, että en juuri puhunut itsestäni. Tunnistan tämän. Muistan esimerkiksi, kuinka olin alkanut teini-ikäisenä epämääräisesti seurustella. Kaikki oli niin alussa, että en uskaltanut tai kehdannut puhua siitä. Se tuntui varmasti ystävistä loukkaavalta.

Jotakin varmasti myös pelkäsin. Mieleeni tulee helposti ajatus, että ihmisiä eivät muka kiinnostaisi asiani.

Osittain kyse on siitä, että omat asiani joskus vain katoavat päästäni. Se ei ole sitä, että olisin aina samaa mieltä muiden kanssa. En ole ikinä kuulunut kirkkoon, ja perheeni on ateistinen, mutta jos paikalla on useampia pappeja, ryhdyn miettimään, miten pitäisin saarnan. Menen helposti toisten maailmaan todella voimakkaasti mukaan.

Samoin, jos joku kertoo omasta elämästään, imeydyn hänen tilanteeseensa – enkä muista, mitä minun elämässäni on tapahtunut. Kyseessä on ehkä piirre, jota lauluntekijyys korostaa: sulaudun helposti muiden olemiseen.

Kaverini kritisoivat minua joskus myös siitä, että olin hieman passiivinen enkä ehdottanut tapaamisia. Silti saatoin olla loukkaantunut, jos minulle ei ehdotettu niitä.

Kun menin naimisiin Mikon kanssa vuonna 2007, kaasoni sanoi puheessaan, että olen ystävänä isostikin muuttunut ja ryhtynyt esimerkiksi puhumaan omista asioistani. Ystävieni palaute kannusti muuttumaan. Yritän nykyisin myös ehdottaa ystävilleni aina edes lyhyitä tapaamisia, kuten kävelylenkkejä, sillä he ovat minulle tärkeitä.

Kiitosta olen saanut siitä, että olen kannustava ja lojaali ystävä.

Usein pystyn hyödyntämään työni tuomaa kokemusta: kaiken, minkä olen urallani tehnyt, olen itse keksinyt. Ajatusmaailmani ei siksi ole yhtään sellainen, että kannattaa mieluummin pysytellä turvallisissa ympyröissä.

Kannustan siis ystäviäni sanomalla, että hieno keksintö, tuosta tulee tosi hyvä, nyt vain viet ideaa eteenpäin ja menet puhumaan oikeille ihmisille.”

”Eräs tuntematon mies tuli kerran, kauan aikaa sitten, vihaisesti valittamaan minulle julkisella paikalla. Hän kertoi toimineensa omassa elämässään kuin henkilö jossakin biisissäni. Kaikki oli mennyt aivan pieleen.

Vastasin, että apua, et kai ota laulujani elämänohjeina.

Vaikka minulla on aina ollut mielipiteitä monen mielestä varmasti rasittavuuteen asti, poliittinen taide ei ole koskaan miellyttänyt minua. Lauluissani haluan mieluummin kuvata ihmisten epävarmuuksia, kiellettyjä tunteita sekä sitä, miten he niiden kanssa toimivat – enkä siis sitä, miten heidän pitäisi toimia.

Ammennan kirjoittamiseen voimakkaasti omasta itsestäni. Biisin sisältämän tunteen pitää olla minulle tosi. Kirjoittaessani olen ison draaman ystävä. Mieleni sisällä siirrän tunteen ikään kuin valkokankaalle. Siellä yritän löytää tarinan, joka sellaisen tunteen tuottaa.

Toisaalta ajattelen vahvasti niin, että lopulta fiktio sisältää aina tosi paljon enemmän totuutta kuin esimerkiksi autofiktio. Fiktiossa kirjoittaja ei joudu suojelemaan ketään. Minulla onkin vapaus etsiä kaikkein osuvimmat kuvailut fiktion suojissa.

Tuntuu, että minun täytyy kirjoittaa. Aloin tehdä biisejä Tarharyhmä-bändillemme, kun olin 15-vuotias. Jo silloin ihmiset kysyivät, mistä tulee tarpeeni kirjoittaa tyttöjen ja naisten tarinoita. Pitkään en tajunnut, miksi niin on.

Nyt olen selvittänyt sen. Lapsuudessani isäni kuunteli paljon Juicea ja Tuomari Nurmiota. 11-vuotiaana rakastuin Dingoon, ja myöhemmin kuuntelin Miljoonasadetta ja Alice Cooperia. Kuvittelin itseni laulajaksi laulajan paikalle, en eturiviin. Ei haitannut, vaikka lavalla todellisuudessa heilui mies.

Tyttöjen maailma tulee tyttökirjoista, joita sain äidiltäni ja joita luin tosi paljon: Louisa M. Alcottin Pikku naisia, Saima Harmajan päiväkirjoja, L. M. Montgomeryn Runotyttöä.

Olen samastunut heidän seikkailuihinsa ja tunteisiinsa, erilaisiin leimahduksiin. Eniten samastuin kirjoittavaan naiseen – Pikku naisten Jo’hon, todellisuudessa eläneeseen runoilija Harmajaan ja itsensä fiktiiviseksi runotytöksi kirjoittaneeseen Montgomeryyn.

Ei-kappaleeni aihe yllätti silti minutkin: En olisi halunnut kirjoittaa nuoresta tytöstä, se tuntui oudolta aiheelta. Mutta lauseet vain tulivat minusta ulos niin vahvasti, että oli pakko lähteä mukaan.

Soolouraa aloittaessani vuonna 1999 Alanis Morissette oli valtavan suosittu. On selvää, että se auttoi minua. Levy-yhtiössä, johon päädyin, oli kuulemma jo hetken etsitty naispuolista laulaja-lauluntekijää. Rakenne oli kuitenkin ehdottomasti sellainen, ettei musiikkiala ollut naisille suosiollinen. Ei se sitä ollut, että ihmiset huutaisivat, että olet paska, koska olet nainen. Se on jotakin paljon vaikeammin huomattavaa.

Minulle se on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jotkut epäilivät tuottajan tekevän biisini. Epäilyt haihtuivat, kun tuottaja vaihtui, mutta biisien tulo jatkui.

Tarharyhmän aikoina keikoilla oli yleisössä runsaasti neuvojia. He kertoivat, missä asennossa vahvistimen nappien pitäisi olla.

Vastikään Mikko kuuntelutti minulla Fanny-nimistä 1960-luvun amerikkalaista all female -yhtyettä, joka aikanaan soitti soulia ihan älyttömän hyvin. Diggasin ja ajattelin, että ai, tällainenkin on ollut.

Historian jänniä naisia on aina ollut, mutta heistä ei kerrota, joten heistä ei tule myöskään esikuvia.”

”Olin viisivuotiaaksi lapsuudenperheeni ainut lapsi. Pikkusiskoni Liisa ja Eeva ovat minua viisi ja kahdeksan vuotta nuorempia. Asuimme Helsingin Töölössä, jossa asun nykyisin oman perheeni kanssa. Lapsuudenkotimme oli 75-neliöinen kaksio, iso, mutta kuitenkin vain kahden huoneen kokoinen.

Jossain vaiheessa sanoin vanhemmilleni, että meidän on pakko muuttaa. Sain oman huoneen, kun olin 11-vuotias.

Muistan ajatelleeni, että olen välitilassa: en ole perheessämme aikuinen enkä pikkulapsi vaan oma saarekkeeni.

Isäni tykkäsi tosi paljon musiikista ja tarjoutui ostamaan minulle musalehtiä, kuten Suosikin. Sanoin, etten halua, ja ostin ne salaa itse. Teini-ikäiseksi kasvaminen nolotti minua tällaisella oudolla tavalla.

Liisa ja Eeva asuvat edelleen lähellä minua. Isonsiskon roolini on jollain tavalla pysynyt samana, ainakin omassa mielessäni: kun olemme kaikki samaan aikaan paikalla, kutsun tyttäriäni siskojeni nimillä.

Olin uraltani vuosia tauolla 2010-luvun alussa, kun lapseni olivat pieniä. Olin silloin paljon enemmän sekä ystävieni että siskojeni kanssa, kun sosiaalista virtaa oli enemmän. Nykyisinkin näemme siskojeni kanssa paljon. Kävin juuri teatterissa Eevan kanssa. Liisan kanssa käyn uimassa.

Hiljattain vastasimme yhdessä siskojeni kanssa vanhempiemme omistaman mökin remontista. Meistä erityisesti minä olen epäkäytännöllinen fyysisissä asioissa. En siksi ole mikään järkkäilijä. Mökkiremontista Liisa otti suurimman vastuun.

Meille ei ole vielä tullut vastaan vaihetta, jossa meidän olisi pitänyt alkaa hoitaa vanhempiamme, vaikka he ovat jo kahdeksankymppisiä.

Vaikka muistan teini-iästä pelon siitä, että tuottaisin vanhemmilleni pettymyksen vaikka kouluasioissa, en ole pitkään aikaan kysellyt heiltä lupia mihinkään. Se liittyy asemaani perheessä: kun muutin pois, lapsuudenkotiin jäivät ne pikkulapset.

30-vuotiaana erosin silloisesta miehestäni. Se oli julkinen ero. Olimme nykyisen puolisoni Mikon kanssa olleet pitkään samassa bändissä. Rakastuimme, ja rakkautemme takia erosimme vanhoista puolisoistamme.

Silloin kyllä mietin, että kauheaa, jos vanhempani häpeävät minua. Juttelin heidän kanssaan asiasta heti, ennen kuin se tuli lehtiin. Juttujen ilmestyttyä he laittoivat tsemppiviestejä.

Vähän sen kaiken jälkeen isä joutui hetkeksi sairaalaan. Hän toipui nopeasti, mutta säikähdimme. Ajattelin, että ehkä hän sairastui siksi, kun vanhemmat joutuivat olemaan minusta huolissaan. Sanoin tämän tovi sitten isälle. Hänestä se oli täysin järjetön ajatus.

Vanhempani ovat itsenäisiä. Jos soittaisin heille joka päivä, he varmaan pyytäisivät saada olla joskus rauhassa. Olen itse samanlainen. Rakkaus ei vaadi jatkuvaa puhelimessa puhumista.”

”Minun ja Mikon suhteen alku oli hyvin myrskyisä, koska sitä edelsi julkinen ero. Kun olimme sitten ryhtyneet seurustelemaan ja pahimmat laineet olivat laskeneet, minulle tuli hyvin voimakas varmuus, että haluan lapsen nyt. Se tuntui vaistonvaraiselta. Olen onnekas, kun se heti onnistuikin.

Esikoisemme oli kaksi, kun koin saman uudelleen. Saimme kuopuksemme, ja jäin uraltani tauolle.

Roolini äitinä ja puolisona muuttui. Kiertuemuusikkona olin ajatellut, etten tietenkään odottaisi puolisoani koskaan kotona ärtyneenä. Mutta sitten olinkin ihan raivona. Toisen poissaolo on vain niin raskasta, kun lapset ovat pieniä. Mietin, miksi mieheni työt ovat muka tärkeämpiä. Harrastukset, synttärikutsut ja muut metatyöt kummasti kasautuivat minulle.

Perhe-elämä on ihanaa, mutta unelmissani olen 1950- tai -60-lukujen porvarisnainen, jolla on palvelijoita – tai perheen isä, joka tulee töistä. Hän sytyttää piipun, ja ihanat lapset saapuvat tervehtimään, mutta eivät aiheuta liikaa häiriötä. Luen lehden rauhassa ennen valmiiksi laitettua ateriaa.

Nykyinen roolini 15- ja 12-vuotiaiden lasten vanhempana onkin mahtava. Isoilla lapsilla on toki teoriassa pieniä lapsia isommat huolet, mutta heidän kanssaan on ihanaa matkustella, vitsailla ja katsella telkkaria. Kaksivuotias on maailman söpöin, mutta häntä on koko ajan hoivattava ja säädeltävä.

Äitinä ja puolisona minua kannattelee optimismi: olen useimmiten sitä mieltä, että asiat tulevat menemään hyvin. Huono olen pitämään järjestystä. Uhkailin kerran, että jätän lapseni maalle, kun he eivät lähtiessä auttaneet siivoamaan.

Keskustelemme tästä edelleen. En tarkoittanut sitä, uhkailin vain, selitän, kun he muistelevat tapausta.

Kerran en ottanut vakavasti esikoisen huolta, mutta myöhemmin osoitin kuopukselle, että hänen kohdallaan sama juttu onkin vakava asia. Esikoinen kysyi, miksi hän ei aikanaan saanut tukea samaan asiaan. Vastasin, että olen pahoillani. Toimin väärin. Toimin kuten omassa lapsuudessani toimittiin.

Jos puheyhteys läheisiin pysyy, tällaisiin virheisiin voi ja on hyväkin palata ja lisäksi pyytää niitä anteeksi. Kun yhteys on voimassa, puheeksi voi ottaa myös muita hankalia asioita. Sanoin kerran Mikolle, että olen nykyään sellainen, että jos minua jokin asia häiritsee, sanon siitä.

Mikko vastasi, että olet ollut aina sellainen, ja se on tosi kuumottavaa.”

”Bändini pyörii minun aivoitusteni ympärillä. Minä voin ajatella omaa biisiäni tai keikkaani 24/7, mutta en voi olettaa, että bändissäni muut tekisivät niin. Olenkin miettinyt aika paljon sitä, mitä johtajuus tarkoittaa bändin kaltaisessa työpaikassa.

Jos näitä asioita ei yhtään miettisi, saattaisin alkaa vaatia ihmisiä kohtuuttomalla tavalla toteuttamaan visioitani. Jos haluan, että luova yhteisöni toimii, en voi pitää pelkästään omista ideoistani kiinni.

Keikkojen ja levyjen laatu on riippuvainen muusikoista, joiden kanssa tätä teen. Toisaalta keikkajulisteessa ja levynkannessa on minun nimeni. En siis voi suhtautua myöskään niin, että tässä biisini, tehkää näille mitä haluatte.

Luova johtajuus ei ole minulle luonteva rooli. Olen ennen vältellyt konflikteja. Jossain vaiheessa ymmärsin, että jos mieleni päällä on jotakin, se pitää vain tuoda esiin.

Muistan, kuinka olin tehnyt Satumaa-tangosta demon, ja kahdesta levy-yhtiöstä oltiin minusta kiinnostuneita. Joutuisin sanomaan toisaalle, etten tulekaan teille.

Ymmärsin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: Joko en uskalla sanoa – ja menen sitten sinne, minne en yhtä paljon halua. Tai sanon, ja päädyn sinne, minne haluan. Sain sanottua asiani. Huomasin, etteivät ihmiset siinä toisessakaan paikassa alkaneet vihata minua.

Päinvastoin, olin kuulevinani heidän äänessään uudenlaista arvostusta.”

Tiedustelut: Paita Maje / Zalando. Housut Maje / Zalando. Kengät Even&Odd. Korsetti Noisy May / Zalando. Korvakorut Second hand.

Kuvateksti: Kuvauspaikka Scandic Helsinki Hub.