Maaret Kallio löysi meren rannalta vapaa-ajankodin, jonne saapuessaan hän tuntee heti rauhaa: ”Olen opetellut olemaan metsän keskellä yksin”
Maaret Kallio on etsinyt mielenrauhaa lapsesta asti.
Jos mielenrauhaa voi etsiä jostain paikasta niin täältä: suojaisan havumetsän katveesta, jossa hiekkatie vie meren äärelle kauniin, 1800-luvulla rakennetun puutalon pihaan. Oman rannan tuntumassa ui kaksi joutsenta. Pihan kahdeksan vaaleankeltaista linnunpönttöä ovat tyhjillään kesän jäljiltä.
Sitten pääovi aukeaa ja ulos syöksähtää pieniamerikanpaimenkoira Nasu, joka rientää halaamaan vastaantulijoita tassut ojossa.
Seuraa luja mutta lempeä käsky, ”alas”. Nasu on vasta neljän kuukauden ikäinen mutta tottelee heti lempi-ihmisensä, kouluttajapsykoterapeutti, tietokirjailija Maaret Kallion käskyä. Palkinnoksi pentu saa hameen taskusta namipalan.
Etelärannikolla sijaitseva talo on Maaretin vapaa-ajankoti. Olohuoneen lämmössä hänen katseensa hakeutuu ikkunoista avautuvalle merelle, puhe soljuu verkkaisena. Tänne luonnonrauhaan Maaret ajelee Espoon-kodista aina ehtiessään. Meren äärellä voi seurailla luonnon näytöstä ympäri vuoden.
”Olen opetellut olemaan metsän keskellä yksin. Aloin yöpyä täällä itsekseni kesällä ja jatkoin sitkeästi iltojen pimetessä. Jos mieleni alkaa tuottaa jotain erikoisuuksia, pyrin keskeyttämään pelkoajatukset aika napakasti”, Maaret sanoo.
Kynttilät loimottavat piironkien ja pöytien päällä aamuhämärässä. Vadilla on tarjolla Fazerin klassikoita: Budapestejä ja Tosca-karamelleja. Jääkaapissa on vain valo, sillä Maaret saapui vapaa-ajankotiinsa myöhään edellisiltana.
Hän huomasi talon myynti-ilmoituksen muutama vuosi sitten. Sisätilat vaativat isoa uudistusta, mutta se ei Maarettia pelästyttänyt.
”Näin paikan potentiaalin heti kun vierailin täällä ensimmäisen kerran.”
Talo nyt on remontoitu kauttaaltaan. Valkeat puulattiat ovat alkuperäiset, ylä- ja alakerran huoneissa on kukkatapetteja ja vaaleita maalipintoja. Talossa eletyistä vanhoista ajoista muistuttavat mustavalkoiset kuvat kodin seinillä.
Alakerran olohuoneessa on takka ja modernisti remontoidussa keittiössä pönttöuuni. Ikkunalaudoilla on vanhoja pelargonioita, ovissa ja seinillä pieniä peilejä, huonekaluissa rottinkia ja puuta. Osa huonekaluista on Maaretin entisöimiä, vanhana ostettuja tai mummilasta perittyjä.
Hänen lempipaikkansa on lämmitetty veranta, josta on avara näkymä ulapalle.
”Verannalla katson auringonnousuja ja -laskuja. Meressä uin aamuin illoin ympäri vuoden.”
Maaret ja hänen perheensä viettävät talossa lomia ja viikonloppuja kesät talvet. Työleiriä vapaa-ajankodista pihapiireineen ei ole tullut, mutta toki vanhassa rakennuksessa piisaa puuhaa.
”Aina on jotain hommaa ja puita pitää kantaa. Silti tänne saapuessani tunnen heti rauhaa. Täällä voin olla omissa oloissani ja katsella lintujen elämää.”
”Olen aina tykännyt olla vanhojen ihmisten seurassa. Tykkään myös vanhoista tavaroista. Niihin kaikkiin liittyy kerroksellisuutta, joka viehättää minua.”
Maaret on etsinyt mielenrauhaa lapsesta asti. Rauhanankkuri on hänen terminsä paikalle, ihmiselle tai vaikka muistolle, joka luo turvaa.
Vapaa-ajankoti on nykyisin yksi hänen rauhanankkureistaan. Lapsena sellainen oli mummola.
Äidin vanhempien koti sijaitsi Itä-Helsingissä, Maaret asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Espoossa. Kouluikäisenä hän pakkasi usein perjantaiaamuisin yökyläilyreppunsa ja lähti viimeisen oppitunnin jälkeen suoraan mummin ja ukin luo viikonlopuksi.
Bussissa hän ei kehdannut kertoa koulukavereille, mihin oli matkalla.
”Kerroin, että olen menossa Stadiin. Yläkoululaisena piti olla vähän kovis”, Maaret kertoo ja nauraa muistolle.
Mummolassa oli hyvä olla. Ensin Maaret kurvasi mummolan lähellä asuvan isomummin luo ja söi siellä lihapiirakkaa. Sitten mummin ja ukin luona saunottiin, katseltiin lintulaudan lintuja ja syötiin Budapestejä.
”Olen aina tykännyt olla vanhojen ihmisten seurassa. Tykkään myös vanhoista tavaroista. Niihin kaikkiin liittyy kerroksellisuutta, joka viehättää minua.”
Maaret uskoo, että rauhankaipuu juontaa osin suurehkossa sisaruskatraassa kasvamiseen. Hän on nelilapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Perheen asunto ei ollut iso, ja yksin olon tarve korostui. Kun poliisina työskentelevä isä oli joskus arkipäivisin kotona ja nukkui päiväunia, Maaret oikein nautti itsekseen leikkimisestä.
”Yksinäisyys on ollut minulle myönteinen asia lapsesta asti. Mieleni on ollut aina runsas ja sisäinen maailmani loputon. Olen halunnut purkaa mieltäni kirjoittamiseen ja yksinoloon.”
Maaret on kirjoittanut pienestä pitäen: päiväkirjoja, runoja, esseitä – mitä vain. Lopulta kirjoittaminen teki hänestä koko kansan psykoterapeutin.
Suosio alkoi 2010, jolloin Maaret kirjoitti ensimmäisen tietokirjansa. Muutamia vuosia sen jälkeen Helsingin Sanomat alkoi julkaista Maaretin kirjoituksia.
Televisiokatsojille Maaret tuli tutuksi kahden kauden ajan Ensitreffit alttarilla -ohjelman yhtenä asiantuntijana. Vielä niihin aikoihin hän työskenteli Väestöliitossa erityisasiantuntijana. Nykyisin Maaret tekee psykoterapeutin työtä muutamana päivänä viikossa. Sen lisäksi hän luennoi, puhuu ja kirjoittaa tietokirjoja mielenterveyden teemoista.
Tuorein kirja Mielenrauha ilmestyi lokakuussa. Maaret haastatteli kirjaa varten yli 40 asiantuntijaa ja eri elämäntilanteissa elävää ihmistä, kuten sotaveteraaneja ja aivotutkijoita. Kirja syntyi hiljaisuudessa talon verannalla.
Silti Maaret kumoaa sen harhaluulon, että hän olisi psykoterapeuttina ja rauhaa käsittelevänä tietokirjailijana aina rauhallinen – ei missään nimessä. Hänkin on välillä onneton. Hänkin pidättelee toisinaan itkua ja säästelee kyyneleet omaan rauhaan. Se on Maaretin mielestä aikuisuutta, rajanvetoa.
Hän tiedostaa, että esimerkiksi raskaan työrupeaman jälkeen hänen on paras vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa.
”Kun olen väsynyt, vetäydyn kotiin ja palaan perusasioihin: nukkumiseen, lepoon ja rauhalliseen olemiseen.”
Kaikkein tärkein Maaretin rauhanankkureista on oma ydinperhe: puoliso ja kaksi lasta.
”He ovat kotini. Heidän kanssaan saan olla millainen vain: hauraana, huonona tai väsyneenä. Kun tulen kotiin, olen turvassa.”
”Lapset kuvailevat minua turvalliseksi, hauskaksi ja väsyneenä äkäiseksi. He sanovat myös, että isi on meistä kahdesta lepsumpi raha-asioissa. Vanhempana ei pääse itseään pakoon ja hyvä niin.”
Lasten antamat määreet ovat Maaretin mielestä aika hyviä, osuvia. Hän helähtää helposti nauruun ja toisaalta kivahtaa pieneen kiukkuunkin, esimerkiksi näin:
Kun Nasu-koira pääsee kesken haastattelun ulos ja palaa sisään yltä päältä lannanhajuisena, Maaret vuoron perään nauraa ja sadattelee pesupuuhiin joutuessaan.
”Haluan näyttää lapsillenikin, että kotona saa olla millä mielellä vain.”
Mielenrauha on kykyä olla epätasapainossa ja sietää rauhattomuutta mielessä ja elämässä, Maaret kiteyttää uudessa kirjassaan. Hänen mukaansa mielenrauha jakaantuu kahteen suuntaan: mielentilaan, joka on alati muuttuva, ja sisäiseen rauhaan, joka on enemmän kuin hetkittäinen tunnetila.
”Sisäinen rauha tarkoittaa, että on rauhassa elämänsä kanssa. Tunnen olevani sinut elämäni kanssa, mutta mieleni ei missään nimessä ole aina tasainen, ei se ole tavoitekaan. Eihän sydänkäyräkään ole tasainen, ellei ole kuollut.”
”Pyrin palautumaan rauhalliseen mieleen, mutta en todellakaan ole maalissa enkä usko, että kukaan on. Viisaat päätökset voi kuitenkin tehdä vain rauhallisella mielellä.”
Kun Maaret löi parikymmentä vuotta sitten hynttyyt yhteen puolisonsa kanssa, hän ilmoitti miehelleen tarvitsevansa kolmea asiaa.
”Jaksan paljon, jos elämässäni on tarpeeksi kirjoja, ruokaa ja unta”, Maaret toteaa ja nauraa makeasti.
Perustarpeiden vaaliminen on tärkeää aina mutta etenkin vaikeina aikoina. Esimerkiksi surun kohdatessa.
”Surut järkyttävät perusturvallisuutta. Sen palauttaminen vaatii sitkeyttä.”
Perusturvallisuus järkkyi viime kesänä, kun perheen koira, cockerspanieli Nekku kuoli traagisesti. Oli kesäloman ensimmäinen päivä ja perhe oli juuri laskeutunut Italiaan, kun kotoa tuli puhelu: oli tapahtunut onnettomuus, jossa Nekku oli menehtynyt ja perheen rakas läheinen vakavasti loukkaantunut.
Itku pyrkii yhä Maaretin silmäkulmaan, kun hän muistelee onnettomuutta. Hän ei pystynyt sen jälkeen lukemaan useaan viikkoon, vaikka kirjat ovat arjen peruspilareita.
”Ennakoimaton järkytys vie aikansa. Vaikka lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle kuin hengittämistä, en pystynyt niihin. Onneksi pystyin muuhun.”
Maaret turvautui toiseen rakkaaseen harrastukseensa, uimiseen. Kesällä hän ui pitkiä aikoja selällään. Silloin voi nähdä vaikka harmaahaikaroita.
”Luonto on lohdullinen ja auttaa monessa. Se ottaa vastaan virkeän mutta myös lohduttomana itkevän.”
Nekku on haudattu vapaa-ajankodin rantaan. Enää haudalla käyminen ei itketä ihan joka kerta.
Maaret menetti hiljattain myös isovanhempansa. Menetysten rinnalla kulkee kiitollisuus. Mielenrauhaa-kirjassaan hän kirjoittaa: Mummin ja ukin kodin rauha ja hellä hiljaisuus, joka oli minua varjellut läpi elämäni, ei ollut lopullisesti mennyt. Se elää minussa yhä.
”Suru ei ole jotain, mistä parannutaan. Sen kanssa eletään, ja se muuttuu hengittävämmäksi.”
Nyt on näin on yksi Maaretin voimalauseista. Se tarkoittaa vaikeidenkin tosiasioiden hyväksymistä mutta myös sitä, että olotila ei ole pysyvä. Siitä ei tarvitse hätääntyä eikä rimpuilla pois. Mielenrauha ei ole taistelemista vaan vallitsevien realiteettien kanssa toimimista.
Maaret ajattelee, että suruilla on tärkeä rooli osana mielenrauhaa. Surua ei voi suorittaa, vaan surussa tulisi saada olla rauhassa ja katsella elämän kipeää kohtaa.
Hän kohtaa työssään paljon elämän järkyttävimpiä suruja, kuten traumaattisia lapsuudenkokemuksia, vakavia sairastumisia ja oman lapsen menettämistä.
”Suruja ei voi verrata keskenään.”
Maaret muistelee lämmöllä naapurin miestä, jonka hän kohtasi Nekun kuoltua.
”Hän vain otti minut halaukseen ja tuumasi, ettei osaa sanoa mitään. Se oli kaunis tapa lohduttaa. Pakonomainen piristäminen ei ole hyvä keino tukea surevaa. Suru ei ole jotain, mistä parannutaan. Sen kanssa eletään, ja se muuttuu hengittävämmäksi.”
Jatkuva kiire ja loputon ärsykkeiden tulva estää Maaretin mielestä mielenrauhan tavoittamista. Vapaa-ajan kodissaan hänet löytää usein riippumatosta lukemasta, kiikaroimasta lintuja tai vain katselemasta merelle. Joskus hän kiertää rauhaksiin lähialueiden kirpputoreja tai pitää viikonloppukursseja.
Useimpia Maaretin mielipuuhia yhdistää hiljaisuus. Metsässä samoillessa ei tarvita kuulokkeita eikä sisällä pauhaa taustalla telkkari.
”Moni pelkää hiljaisuutta ja paahtaa sen takia tuhatta ja sataa. Mitä enemmän väsyttää, sitä kovempaa paahdetaan. On vaikea olla rauhassa ja hiljaisuudessa, jos ei ole sisimpänsä kanssa sovussa.”
”Kun malttaa tunnistaa levottomuutensa lepatuksen, alkaa vähitellen asettua rauhallisempaan rytmiin. Sama tapahtuu, kun siirtyy moottoritieltä taajamaan. Aluksi tuntuu, että etenee etanan vauhtia, kunnes tottuu hiljaisempaan vauhtiin.”
Maaret käyttää ilmiöstä termiä LLL eli lepata levottomuuden läpi. Jarruttaminen ei ole helppoa.
”Minäkin tulen välillä intensiivisen työpäivän jälkeen kotiin levottomana lepattaen.”
Maaretin kalenteri on töistä täysi, mutta rajojenvedon avulla rauhaa on riittämiin. Viikonloppuisin Maaret ei avaa some-kanavia eikä reagoi esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin päivittäin. Sama pätee maailmantilaan. Vaikka maapallo tuntuu olevan raiteiltaan sotineen, pandemioineen ja talousahdinkoineen, Maaret ei tunne jatkuvaa ahdistusta vaikeuksien äärellä.
”Mietin usein, että nämä asiat eivät ole yksin minusta kiinni. Lisäksi mietin, mitä voin tehdä omalta osaltani. On löydettävä oma paikkansa. Toiminta lievittää ahdistusta.”
Maaret saa iloa arkeensa ihan tavallisista asioista: Kasvavasta koiranpennusta, Kolmen kaverin jäätelöstä, vissystä ja luonnossa löntystelystä. Hyvästä kirjasta, kirppislöydöistä ja läheisten ystävien kanssa syvään päätyyn menevistä keskusteluista.
Silti onnellisuus ei ole mielentila, jota Maaret jahtaa.
”Onnellisuus ei kiinnosta minua. Tai onhan se ihan kiva asia, mutta tärkeintä on, että löydän sovinnon elämän rakkauden ja raskauden äärellä.”
Sovinto-sanan sisällä on ovi-sana. Maaret ajattelee, että sovinto on ovi mielenrauhaan.
”Sovinnollisuus itsensä ja elämänsä kanssa tuo rauhaa. Kun voi katsella sovinnossa oman elämänsä kipukohtia, voi ymmärtää paremmin myös toisia.”
Kuten Nasua, joka on siirtynyt seuraavaan puuhaan.
”Hei sitä sovinto ei kyllä ole, että saa pureskella mattoja”, Maaret komentaa Nasua ja nappaa tämän syliinsä.
Sovinto voisi olla kuitenkin tätä: emäntä ja suloinen, hermoja koetteleva koiranpentu, jotka katsovat yhdessä tuumin samaan suuntaan ulapalle. Edellisen kirkkaansiniset ja jälkimmäisen vihreät silmät syttyvät yhtä aikaa, kun he bongaavat saman näyn:
”Katso, tuolla lentää harmaahaikara!” Maaret ilahtuu ja osoittaa meren ylle.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2024.
