Työhuoneessa on musta sohvaryhmä ja piano, jonka nuottitelineessä lepää Richard Wagnerin ooppera Valkyyria. Partituurin sivut ovat kellastuneet ja reunoiltaan hapertuneet. Teos on Lilli Paasikivelle, 57, rakas. Mezzo­sopraano on eläytynyt tarinaan neljän maan oopperalavoilla.

Tänä aamuna Lilli on harpponut Mannerheimintien yli ja noussut hissillä ooppera­talon hallintokerrokseen, jossa alkaa olla hiljaista. Rakennuksen remontti on käynnistynyt, ja valtaosa henkilökunnasta työskentelee etäyhteyden päässä.

”Tämä on ollut minun magneettikenttäni. Elämäni on keskittynyt pitkään Töölön-­kodin­ ja oopperatalon väliin.”

Pian tyhjenee myös Lillin työhuone. Hänen sopimuksensa Suomen kansallisoopperan taiteellisena johtajana päättyy heinäkuussa. Se tuntuu hämmentävältä: mieli ei ole vielä täysin ehtinyt sisäistää edessä olevaa muutosta.

”Irti päästäminen on yllättävän vaikeaa. Ooppera on ollut ainoa vakituinen työpaikkani ja suurin elämäntehtäväni 28 vuoden ajan. Täällä olen kasvanut solistiksi ja nykyisiin johtajan buutseihini. Ooppera on aina ollut iso osa identiteettiäni”, Lilli sanoo ja oikaisee silkkitakkinsa helmaa.

OOPPERATALON ULKOPUOLELLA helsinkiläiset kiiruhtavat raitiovaunuihin. Lilli on seurannut kadun vilinää usein työhuoneestaan ja työskennellyt sen eteen, ettei ooppera näyttäytyisi kansalle vain etäisenä korkeakulttuurina.

Kynnystä hän on madaltanut harkituilla valinnoilla: oopperan ohjelmisto on laajentunut klassikkoteoksista uudempiin tuotantoihin, kuten musikaaliin Oopperan kummitus ja digiteknologiaa hyödyntävään CircOperaan. Kolmessa kuukaudessa koronapandemian aikana toteutettu Covid fan Tutte keräsi suoratoistettuna 350 000 katsojaa ympäri maailmaa.

”Kilpailemme joka päivä ihmisten vapaa-ajasta. Jäävätkö he kotiin katsomaan suoratoistokanavaa, menevätkö lenkille vai viettävätkö illan ravintolassa? Oopperan on tarjottava sellaisia elämyksiä, että katsojat tuntevat saavansa ajalleen ja rahoilleen vastinetta.”

Tie muutokseen ei ole ollut helppo. Kun Lilli Paasikiven johtajan kautta jatkettiin viisi vuotta sitten, osa henkilöstöstä ilmaisi pettymyksensä organisaatiouudistukseen ja uuteen työehtosopimukseen.

Nimettömänä pysytelleet työntekijät arvostelivat oopperan työkulttuuria hierarkkiseksi ja jäykäksi. Osa oli sitä mieltä, ettei solistina aiemmin toimineella Lillillä ollut henkilöjohtamisen taitoja.

Lilli myöntää, että törmäyksiä ja ristiriitoja on ollut.

”Se on käynyt näiden vuosien aikana selväksi, että johtajana en voi miellyttää kaikkia. Olen työskennellyt tahtotilojen ristitulessa: monilla on ollut mielipiteitä siitä, kuinka tätä taloa pitäisi johtaa.”

Oopperaa hän kutsuu valtavaksi, intohimojen täyttämäksi koneistoksi, jossa on tasapainoteltava eri osastojen ja resurssien välillä. Johdon on pidettävä kiinni taloudellisesta raamista ja samaan aikaan mietittävä, kuinka päätökset heijastuvat ihmisten toimeentuloon ja urakehitykseen.

”Mielelläni tekisin pelkästään mukavia ratkaisuja, mutta joskus tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Tätä kokonaisuutta ihmiset eivät aina ymmärrä. Provokaatiot ja lonkalta heitetyt mielipiteet perustuvat usein puutteelliseen kokonaiskäsitykseen.”

LILLI MUISTAA varsinkin johtajauransa alun vaikeana. Hän ehti työskennellä oopperassa 18 vuotta solistina, ja yhtäkkiä samaa taloa oli katsottava laajemmasta perspektiivistä. Toimenkuvan muutos vaati sopeutumista sekä työkavereilta että häneltä itseltään.

”Laulajana keskityin tekemään oikeutta vain kulloinkin esitettävälle teokselle, mutta johtajana näkökulmaa piti laajentaa 360 asteeseen. Kyllä siinä oli aluksi kasvukipuja ja tilanteita, jotka olisin voinut hoitaa paremmin.”

Lilli antaa kiitosta omille esihenkilöilleen, Päivi Kärkkäiselle ja Gita Kadambille, joilta hän tuntee saaneensa aina tukea.

Lilli Paasikivi ei vaikuta ihmiseltä, joka epäröisi. Puheen tempo on nopeaa, katse itsevarma ja mielipiteet napakoita. Innostuessaan Lillin ääni kohoaa ja puhe ryöppyää sivupoluille, joista hän palauttaa itsensä aina kurinalaisesti takaisin aiheeseen.

Miltä arvostelun kohteeksi joutuminen tuntui?

”Sattuihan se, mutta vedin sisulla eteenpäin. Kun olen jälkikäteen katsonut vanhoja valokuvia itsestäni, huomaan, että olen ollut aika stressaantunut ja poikki. Välillä kärsin uniongelmista, kun työasiat pyörivät öisin mielessä.”

Kotona Lilli kertoo saaneensa aina tukea puolisoltaan, viulumusiikin lehtori Jaakko Ilvekseltä.

”Kannoin kotiin paineitani. Olen kiitollinen Jaakolle, että hän jaksoi kuunnella purkautumisiani.”

Mitään Lilli ei silti kadu. Hän kutsuu taiteellisen johtajan tehtävää yhä parhaaksi roolikseen. Se pakotti kehittymään ja oppimaan uutta.

”Olen saanut työssäni toteuttaa lähes kaiken mistä haaveilin. Muutamaa konfliktia lukuun ottamatta työilmapiiri oopperassa on ollut innostunut ja yhteisöllinen”, hän sanoo.

”Haluan kuljettaa täältä mukanani kaikki hienot hetket, joissa olemme kokeneet onnistumisen elämyksiä yleisön ja koko talon kanssa. Se on kuin säkki timantteja.”

RAUHOITU, KAIKKI JÄRJESTYY. Niin ystävä toppuutteli runsas vuosi sitten, kun Lilli pohti, missä hänen työpanokselleen olisi jatkossa käyttöä.

Ystävä oli oikeassa. Viime syksynä Lilli istui työpöytänsä ääressä, kun sähköpostiin kilahti viesti Itävallasta. Hänen työnsä oli pantu merkille Bregenzin oopperafestivaaleilla. Rekrytointiprosessi kesti useamman kuukauden.

”En ollut koskaan aiemmin käynyt Bregenzissä mutta vaikutuin tapahtumasta heti. Se tuntui fantastiselta mahdollisuudelta, johon halusin tarttua.”

Heinä–elokuussa Bodenjärven rannalla järjestettävä Bregenzin oopperafestivaali tunnetaan kelluvasta näyttämöstään. Viiden viikon aikana tapahtumassa vierailee joka vuosi 200 000 ihmistä.

Lillin skandinaavinen johtamismalli, hänen Suomen oopperakentällä toteuttamansa uudistukset ja innovatiivinen ohjelmistosuunnittelu tekivät festivaalin järjestäjiin vaikutuksen.

”Nautin siitä, että pääsen starttaamaan jotain uutta, ideoimaan ja puljaamaan uusien haasteiden kanssa. Siinä olen parhaimmillani.”

Virallisesti Lilli aloittaa Bregenzin festivaalin taiteellisena pääjohtajana syksyllä 2024. Orientoituminen tulevaan on silti jo alkanut. Kesällä Lilli aikoo tutustua festivaaliin, ja saksan kielen taitoakin pitäisi vetreyttää.

”Lähden Itävaltaan sillä mielellä, että opettelen kielen kunnolla ja tutustun paikalliseen kulttuuriin. Otan alppilehmää sarvista ja ilmoittaudun itävaltalaiseksi. En halua olla edestakaisin sahaava siirtotyöntekijä, jonka elämä on matkalaukussa.”

Ajankohta on täydellinen, sillä Lillin lapset ovat jo aikuisia: 25-vuotias Sini on löytänyt intohimonsa kuvataiteista ja 22-vuotias Juhani opiskelee viestintää Amsterdamissa. Puoliso on eläkkeellä, mutta opettaa yhä Sibelius-Akatemiassa.

”En oleta, että Jaakko istuisi kotona syömässä wieninleikettä ja odottamassa minua. Hän saa mennä ja tulla niin kuin tahtoo. Meillä on koti jatkossa myös Suomessa.”

PERHE TOTTUI äidin matkatyöhön jo varhain. Kun lapset olivat pieniä, Lilli eli solisti­uransa vauhdikkainta nousukiitoa. Se ei olisi ollut mahdollista, jos puoliso ei olisi ottanut vetovastuuta kodista ja lastenhoidosta.

”Jaakko ymmärtää, että työ on integroitu dna:hani. Olen tekijätyyppi: hypin seinille, jos en saa mennä ja toteuttaa projektejani.”

Näin on ollutkin. Vuonna 2016 Lilli perusti Varsinais-Suomen Kiskoon Sydänkesän säveliä -festivaalin, koska kaunis paikkakunta ansaitsi oman kesätapahtuman.

Kymmenen vuotta sitten Lilli sisuuntui, kun Suvivirttä ehdotettiin poistettavaksi kouluista sen uskonnollisuuden vuoksi. Syntyi tempaus, joka saa sadat ihmiset kokoontumaan keväällä Helsingin Töölöntorille ja kajauttamaan Suvivirren yhteislauluna.

”Asenne on tarttunut minuun lapsuudenkodistani. Isä ja äiti eivät koskaan sanoneet, ettei johonkin kannata ryhtyä. Pikemminkin asenne oli, että kaikki on tekemistä vaille valmista. Samaa ajatusmallia olen halunnut siirtää lapsilleni.”

Lillin mielestä moni suomalainen sananlasku ruokkii väärää asennetta.

”Miksi sanotaan, että ei se pelaa, joka pelkää? Sehän viestii, ettei kannata edes yrittää, jos on pienikin epäonnistumisen mahdollisuus. Minun mottoni on, että pelaa, vaikka pelkäät. Epävarmuutta kannattaa oppia sietämään, sillä se on oppimisen edellytys.”

LAHDESSA VARTTUNUT Lilli janosi uusia kokemuksia jo lapsena. Niitä hänelle ja siskoille, Riikalle ja Nellille, myös tarjottiin. Lilli harrasti taitoluistelua, ratsastusta, tennistä ja laskettelua ja kävi musiikkiluokkaa. Perhejuhlat täyttyivät musiikkiesityksistä, kun siskokset lauloivat yhdessä. Lilli soitti usein viulua.

”Äiti oli kuin luova tulivuori. Hän näki maailman hyvin visuaalisesti ja oli monessa lahjakas. Vanhempani kannustivat meitä itseilmaisuun.”

Kun äiti täytti seitsemänkymmentä, tyttäret perustivat Paasikivi Sisters -yhtyeen. Ohjelmistossa oli nostalgisia iskelmiä, kuten Suklaasydän ja Sinua sinua rakastan.

Ammattinsa Lilli löysi jo vaihto-oppilasvuotenaan Yhdysvalloissa, kun laulunopettaja otti puheeksi klassisen musiikin. Lilli innostui ja päätyi Tukholman musiikkikorkeakoulun kautta Lontooseen, josta valmistui oopperalaulajaksi. Suomen Kansallisoopperassa Lilli esiintyi ensimmäisen kerran 30-vuotiaana oopperassa Lohengrin.

”Seisoin pitsikauluksisena kuoripoikana takarivissä ja lauloin pari tahtia. Olin pahnanpohjimmainen, mutta kuuntelin kokeneempia ja janosin lisää.”

Pitääkö hän itseään kunnianhimoisena?

”En ole ikinä tykännyt tuosta sanasta. Pidän itseäni enemmänkin määrätietoisena. Olen aina tiennyt, mitä haluan elämältä, ja pyrkinyt sitä kohti sata lasissa. Voin sanoa, että kaikki unelmani ovat toteutuneet.”

Haaveet eivät osoita ehtymisen merkkejä vieläkään. Lilli tunnustaa, että hän löytää itsensä tämän tästä visioimasta tulevaa.

”Ystäväni huomauttavat, että pitäisi nauttia siitä, mitä minulla on nyt. Ja nautinkin. En vain voi itselleni mitään. Jostain tulee aina kiusaus pohtia, mitä seuraavaksi.”

Lilli täyttää heinäkuussa 58 vuotta. Oopperamaailmassa iän tuoma kokemus on usein positiivista, mutta yhteiskunta palvoo Lillin mielestä nuoruutta yhä turhan hanakasti. Hänestä elinvoimaisuus kumpuaa enemmän ihmisen asenteesta kuin syntymävuodesta.

”En aio jämähtää aloilleni, vaan suhtautua uteliaasti tulevaan. Haluan oppia uutta loppuun saakka.”

VIIME VUOSINA Lilli sanoo pohtineensa paljon naisten roolia esihenkilöinä. Pohjoismaiden oopperataloissa naiset ovat vahvasti edustettuina johtoryhmissä, ja tasa-arvo on edennyt kulttuurikentällä laajemminkin. Paljon on silti vielä tehtävää, eikä kyse ole läheskään aina rakenteista.

”Välillä tuntuu, että naiset ovat itsensä suurin jarru. Moni pienentää itseään turhaan ja pelkää uusiin tehtäviin tarttumista, vaikka potentiaalia riittäisi vaikka mihin. Toivon kaikilta enemmän rohkeutta.”

On Lillikin törmännyt sovinistisiin kommentteihin mutta jättänyt ne omaan arvoonsa.

”Se on sukupolvikysymys eli onneksi vähenemään päin. Minäkin opin koko ajan lapsiltani, jotka uskaltavat kyseenalaistaa asioita. Tärkeintä on puuttua ongelmatilanteisiin heti. Uhriutuminen ei auta mitään.”

Rohkeita naisia Lilli ihailee, sellaisia kuin Marimekon tyhjästä luonutta Armi Ratiaa, joka ei välittänyt epäilijöistä ja arvostelijoista, vaan puski visionsa menestystarinaksi.

”Fanitan Armia joka solullani. Hän oli huikea visionääri, bisnesnainen ja edelläkävijä”, Lilli sanoo.

”Tunnistan Armissa paljon itseäni. Minäkin olen aika sitkeä ja periksiantamaton. Jaan myös kauneudenkaipuun, jota olen päässyt toteuttamaan kotona ja töissä.”

Armi Ratian nahkoihin Lilli pääsee eläytymään Ilmajoen musiikkijuhlilla, kun hän laulaa Armi-oopperan pääroolin. Teoksen säveltää Eeva Kontu.

”Kun kerroin roolista siskolleni, hän totesi, ettei näe minua Armina, ja kysyi, kuka laulaa Dannyn roolin. Sisko oli luullut, ooppera kertoo Armi Aavikosta”, Lilli kertoo nauraen mutta vakavoituu sitten.

”Ehdin pelätä, että olen kadottanut laulaja-Lillin. Se on yhä rakkain ja tärkein osa minua. Surin, etten saa kokea musiikkia enää sisältä päin. Armin avulla laulu on taas palannut. Tätä minä haluan.”

Juttu on julkaistu Eevassa 6/2023.