Liisa Jaakonsaari on viime vuosina hoitanut itseään hyvin. Sen huomaa europarlamentaarikon vetreästä olemuksesta ja pirteistä silmistä. Raskaasta työstä ja pitkistä työmatkoista huolimatta hän on samannäköinen kuin kymmenen vuotta sitten.
”Katson vain hieman aiempaa tarkemmin, mitä syön. Lounas on tärkeä, mutta kaikenlaiset lihottavat herkut yritän jättää vähemmälle”, Liisa juttelee leppoisaan tyyliinsä.
Kun Jaakonsaaresta puhuu muiden politiikassa toimivien kanssa, puoluekannasta huolimatta häntä kuvataan samoilla adjektiiveilla: tunnollinen, ahkera, luotettava.
Ei ihme, että politiikan teko on kantanut näihin päiviin asti. Liisa toimi kansanedustajana kolmekymmentä vuotta ja EU-parlamentissakin nyt yhdeksän vuotta.
Syyskuussa 2018 Liisa ilmoitti, ettei hän asettuisi ehdolle seuraaviin europarlamenttivaaleihin eikä eduskuntavaaleihin.
Saman vuoden lokakuussa ilmestyneessä muistelmateoksessa Tarkoitus Suomen pitkäaikaisin parlamentaarikko kertoo työvuosistaan. Ne ovat olleet täynnä innokasta toimintaa, mutta niihin on sisältynyt myös ikäviä yllätyksiä, pettymyksiä ja haaveiden kariutumista.
Traaginen tapaus
Politiikkaan Liisa Jaakonsaari lähti traagisen tapauksen seurauksena. Perheessä oli kaksi lasta, Liisa ja neljä vuotta vanhempi isoveli Pentti. Liisan ollessa neljän Pentti kaatui poikien välisen nahistelun seurauksena rantaveteen ja hukkui.
”Äiti itki ja kertoi minulle, että Pentti on taivaassa ja hänellä on hyvä olla.”
Liisa halusi itsekin taivaaseen, pois kodin surullisesta ilmapiiristä. Hän hyppäsi Oulua katkovaan Laanaojan jokeen.
”Muistan, että minulle tuli hyvä olo ja samalla olin myös utelias. Heräsin kuitenkin kotona tajuihini, ohikulkija oli pelastanut minut. Sen jälkeen ei taivaasta puhuttu.”
Liisan lapsuus oli raskas. Veljen kuoleman takia häntä suojeltiin aivan liikaa. Vanhemmat olivat surullisia eivätkä puhuneet toisilleen tavalliseen tapaan.
”Yritin olla ilopilleri ja tarinankertoja, jotta saisin heidät paremmalle mielelle.”
Vanhemmat syyttelivät toisiaan ja riitelivät siitä, kumpi oli antanut Pentille luvan lähteä saareen retkelle. Kokemus oli traumaattinen koko perheelle.
”Siihen aikaan kukaan ei osannut neuvoa, miten asioita olisi pitänyt käsitellä. Minullekin menetys jätti trauman loppuiäksi. Aina kun kuulen uutisen lapsen hukkumisesta, tulee paha olo, ja oma lapsuus palautuu välittömästi mieleen.”
Ei varaa lääkkeeseen
Äidille puhkesi ehkä surusta vaikea astma. Ihmelääkkeenä pidetty kortisoni tuli niihin aikoihin markkinoille, mutta Liisan äidillä ei ollut varaa ostaa sitä. Liisa piti sitä suurena vääryytenä.
Vuonna 1962 tuli voimaan sairausvakuutuslaki, ja se helpotti suuresti Liisan perheen elämää, samoin kuin sitä seurannut kansanterveyslaki.
”Ne tuntuivat ihmeellisiltä tapahtumilta. Lakien seurauksena äiti sai viimein avun astmaansa. Ymmärsin teini-iässä, että yhteisillä päätöksillä voidaan helpottaa ihmisten elämää, ja se on politiikkaa.”
Liisa oli toki kuullut politiikasta kotona kahvipöytäkeskusteluissa jo aiemmin. Hän oli kuusivuotias, kun perhe oli kylässä naapureilla. Kahvikupit kilisivät ja keskusteltiin vilkkaasti. Liisakin päätti sanoa sanansa.
”Ilmoitin kovalla äänellä, että ’isi on kommunisti ja äiti sostemi, koska sostemit uskovat Jumalaan’.”
Kotona Liisa sai elämänsä ainoan selkäsaunan. Äiti opetti, että uskonto ja politiikka ovat yksityisasioita.
”Myöhemmin molemmat asiat ovat olleet läpi elämäni kulkevia teemoja”, Liisa kertoo.
Äidin kohdalta arvio oli oikea, isän kohdalta väärä. Isä oli Ele Aleniusta arvostava sosialisti. Myös nimet Mannerheim ja Tanner tulivat tutuiksi Liisan lapsuudessa.
”Tutut miehet kokoontuivat lauantaisaunan jälkeen usein meidän keittiöömme. Äiti keitti kahvia ja miehet lorauttivat kirkasta kahvin sekaan.”
Äänet kovenivat, kun miehet pohtivat, oliko sodassa ollut järkeä ja kuka oli syyllinen. Jossain vaiheessa joku sanoi kovalla äänellä: ”Tanner, perkele!”
”Silloin äiti ajoi miehet ulos. Hän opetti, että uskonto ja politiikka aiheuttavat vain riitaa. Mieleeni jäivät kuitenkin nuo nimet ja perkele-sana. Toistin niitä kokeillakseni, mitä aikuiset sanovat. Sain nuhteita.”
Kenen joukossa seisot?
Lukiovuosinaan Liisa ansaitsi taskurahaa opettamalla saksaa nuoremmille koululaisille. Hän piti jopa parit ehtolaiskurssit. Saamillaan rahoilla hän matkusti vuonna 1966 Helsinkiin katsomaan Arvo Salon sanoittamaa ja Kaj Chydeniuksen sävelmää Lapualaisoopperaa.
”Esitys oli huikea, ja silloin minusta tuli vasemmistolainen. Lapualaisooppera avasi sen osan Suomen historiaa, mistä ei ollut puhuttu kotona tai koulussa. Kaisa Korhosen ja Vesa-Matti Loirin laulujen jälkeen minun oli helppo vastata kysymykseen: kenen joukoissa seisot?”
Liisa työskenteli Oulun ylioppilaslehden päätoimittajana ja sanomalehti Pohjolan Työn toimittajana. Kotikaupunkinsa kaupunginvaltuustoon hänet valittiin 27-vuotiaana. Eduskuntaan hän nousi 34-vuotiaana vuonna 1979.
Liisa Jaakonsaari oli ensimmäisiä kansanedustajia, jotka saivat oman työhuoneen. Aiemmin samaan tilaan oli sijoitettu neljä kansanedustajaa. Sähkökirjoituskonettakin piti erikseen anoa.
”Kun kerroin toimittajan taustastani, minulle myönnettiin lupa koneeseen.”
1980-luvulla Liisa ilmoittautui eduskunnan ensimmäiselle tietokonekurssille. Opettaja oli aiemmin opastanut pankkivirkailijoita laatimaan erilaisia lomakkeita, joten kansanedustajat harjoittelivat kurssilla laskulomakkeiden tekemistä.
”Vieressäni istui tekniikan tohtori, edesmennyt kansanedustaja Martti Tiuri. Valitin, etten ymmärtänyt opetuksesta mitään, johon hän vastasi, ettei hänkään ymmärtänyt. Se helpotti.”
Liisa kertoo kirjassaan värikkäästi ja ymmärtävällä huumorilla kansanedustajakollegoistaan. Hänelle meni perille myös Paavo Lipposen opetus siitä, että kaikkia kollegoita tulee kunnioittaa.
”Joitakin meistä harmitti, kun puhemies Lipponen antoi eduskunnassa puheenvuoron kansanedustaja Tony Halmeelle aina, kun tämä halusi. Pidimme arvattavasti itseämme parempina ja kokeneempina poliitikkoina.”
Myöhemmin Liisa ymmärsi, että Lipponen antoi kautta linjan opetuksen, ettei ketään saa halveksia. Silloin halveksii heidän äänestäjiään, joita Halmeellakin oli yli 15 000.
Kiinnostunut vääristä asioista
Ensimmäiset vuodet eduskunnassa olivat Liisalle vaikeita oman kotipesän suhtautumisen vuoksi. Oulun demarit arvostelivat hänen valintaansa. Jaakonsaaren sanottiin menneen ”vain” nuorten äänillä läpi ja olevan ”vääristä” asioista kiinnostunut.
”Se teki kipeää, olen vieläkin katkera. Omien puoluetovereiden suhtautuminen vaikutti persoonallisuuteeni. Puoluesihteeri Ulpu Iivari ihmetteli, miten olin eduskunnassa niin hyväntuulinen mutta Oulun demarien keskuudessa varautunut. Minusta tuli kriittinen ja kireä, kun en kokenut saavani heidän hyväksyntäänsä.”
Omat koirat purivat, mutta Liisa Jaakonsaaren poliittinen ura oli koko ajan noususuunnassa. Hän toimi neljä vuotta työministerinä Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 1995–1999. Ajat olivat raskaat.
Kun Lipposen hallitus aloitti, työttömyys oli ennätyksellisen suurta, ja valtionvelka kasvoi vauhdilla. Lama oli Euroopan taloushistorian syvimpiä.
Hallitus esitti tavoitteekseen työttömyyden puolittamisen. Sen kanssa Liisa kärvisteli seuraavat neljä vuotta.
”Jonkun päivistä olisin voinut vaihtaa pois, ainakin ne päivät, jolloin minulta kysyttiin monta kertaa, vieläkö uskon työttömyyden puolittamiseen. Myös ne ajat olivat raskaita, jolloin kotikaupunkini Oulu syyllisti minua Pohjan Prikaatin lakkauttamisesta”, Liisa hymähtää.
Vuonna 2009 Liisa Jaakonsaari siirtyi Euroopan parlamenttiin. Viimeksi kuluneet yhdeksän vuotta ovat olleet melkoista matkailua, kun yösijakin on ollut neljällä eri paikkakunnalla.
”Kotini on Oulussa. Parlamentti kokoontuu vuoroin Belgian Brysselissä, vuoroin Ranskan Strasbourgissa. Brysselissä minulla on vuokra-asunto, Strasbourgissa yövyn hotellissa.”
Helsingissäkin Liisa käy usein, koska perjantaisin siellä pidetään EU-parlamentin Helsingin tiedotustoimiston, eduskunnan ja kansalaisjärjestöjen tilaisuuksia.
Liisa muistelee, miten uutisankat uusista EU-säädöksistä lähtivät usein liikkeelle kesäisin. Kun hän kerran perkasi ahvenia mökillään Taivalkoskella, koivunhaaraan nostetusta matkaradiosta kuului yllättävä uutinen: EU kieltää ahventen perkaamisen rannoilla. Kotitarvekalastajat eivät saa enää myydä itse perattua kalaa, ne pitää puhdistaa sitä varten perustetuissa laitoksissa.
”Sain vihaisia puheluita kalakukonvalmistajilta. Uutisessa ei ollut mitään perää.”
On vain onnen hetkiä
Liisa Jaakonsaari on asunut miehensä Seppo Jaakonsaaren kanssa Oulussa koko elämänsä. Perheessä ei ole lapsia. Olisiko elämä mennyt toisin, jos lapsia olisi ollut?
”Sitä olen itsekin miettinyt. Luulen kuitenkin, että maailmanselitys- ja maailmanparannusgeenini ovat niin voimakkaat, että elämänpolkuni olisi silloinkin ollut samanlainen kuin nyt.”
Terveys on hyvä, mutta ongelmiakin on koettu.
”Olin talvella rutiinitarkastuksessa. Hemoglobiini oli vain 70. Hakeuduin Oulun sairaalaan tutkimuksiin, ja minut otettiin heti sisään. Diagnoosiksi osoittautui paha anemia. Selkäydin ei tuota riittävästi punasoluja. Samanlaisia tapauksia on Suomessa satakunta.”
Hemoglobiiniarvo saatiin nousemaan normaaliksi muutamassa päivässä. Liisa käy nykyisin säännöllisissä tarkistuksissa.
”Kun makasin syöpäosastolla epätietoisena diagnoosista, en pelännyt. Tuli vain hieman hämmentynyt olo, että tässäkö tämä nyt oli”, Liisa sanoo.
Viime vuonna hän koki samanlaisen tunteen pudottuaan portaita alas kotonaan. Solisluu ja neljä kylkiluuta murtuivat. Jalkaan tuli hermovamma, joka parani hitaasti.
Ikääntyminen mietityttää
Ikääntymisen pohtiminen on luonnollista, kun vuosia on kertynyt yli seitsemänkymmentä. Liisan mielestä ikääntyminen tuo tietynlaisen vapauden: uskaltaa sanoa, mitä haluaa, eikä mieti enää, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.
Liisalta on myös kysytty, onko hän ollut onnellinen saadessaan viettää neljä vuosikymmentä politiikan parissa.
”Epäilen, ettei onnea yleensä ole olemassa, on vain onnen hetkiä. Joskus olen pohtinut, mahtaisiko jatkuva onnellisuus olla edes hyväksi. Parhaat klassiset musiikkiteoksetkin ovat syntyneet kärsimyksestä.”
Liisa muistelee keskustelleensa onnesta papin kanssa, joka oli muuttanut Pudasjärvelle, mutta ollut sitä ennen kauan töissä Papua-Uudessa-Guineassa.
”Hän totesi, että samat asiat tekevät ihmisen onnelliseksi molemmilla paikkakunnilla. Tärkeintä on terveys ja seuraavaksi tärkeintä ihmissuhteet.”
Liisan ihailemiin ihmisiin kuuluu hänen isoäitinsä, Liisa Ollakka. Kempeleessä asuva Ollakka oli päivät tiilitehtaalla töissä ja valmisti iltaisin luutia. Häntä kutsuttiin myös Luuta-Liisaksi.
”Perhe oli hyvin köyhä. Kun sisällissota vuonna 1918 syttyí, Liisan miehellä oli jo pyssy valmiina. Vaimo oli kuitenkin piilottanut miehensä ainoat housut, eikä housuttomalta mieheltä onnistunut sotaanlähtö.”
Niin lapset saivat pitää isänsä, ja perhe pelastui ehkä nälkäkuolemalta.
Liisa muistelee, miten itse sai viettää huolettomia kesäpäiviä mummolassa, jossa hän heräsi aina separaattorin surinaan. Elämänsä viimeiset ajat isoäiti vietti Oulunsalossa vanhainkodissa.
”Mummo oli aina iloinen, koska sai nukkua lakanoiden välissä. Ruoka oli hyvää ja saunaankin vietiin. Elämäniloa riitti loppuun asti.”
Elämän tarkoitus
Kun Liisa pohti nimeä kirjalleen, hän muisteli Tiibetin hengellisen johtajan Dalai-laman vierailua Suomessa muutama vuosi sitten. Finlandia-talon sali oli ääriään myöten täynnä, ja ihmiset kuuntelivat hiirenhiljaa.
Kun oli mahdollisuus esittää kysymyksiä, seurasi vaivaantunut hiljaisuus. Lopulta eräs nuori poika kysyi kirkkaalla äänellä: ”Teidän pyhyytenne, mikä on elämän tarkoitus?”
Ihmiset reagoivat nauramalla äänekkäästi, mutta Dalai-lama vastasi kysymykseen kunnioittavasti. Vastausta Liisa ei enää muista, mutta hänen mieleensä jäi yleisön häkeltynyt nauru.
”Eikö nykyään ole aikaa eikä halua pohtia oman elämän ja tekojen tarkoitusta?”
Liisa muistaa myös Tiibetin hengellisen johtajan varoituksen kilpailemisesta.
”Oli kyse taloudesta, puolueesta tai ihmisestä, kilpailun päämäärä on sama: tuhota toinen. Lopulta käy kuitenkin niin, että kilpailu tuhoaa kilvan aloittajan itsensä.”
Dalai-lama totesi myös, ettei ole erityisen arvokasta rakastaa lähimmäistään. Sen pitäisi olla itsestäänselvää. Sen sijaan jos rakastaa vihamiehiään ja niitä, jotka haluavat sinulle pahaa, silloin rakastamisessa on jotain suurta.
Toinenkin tapahtuma tuli mieleen, kun Liisa mietti kirjansa nimeä. Hän oli kuunnellut radiosta Auschwitzista lapsena selvinneen Yehuda Baconin haastattelua.
”Bacon kertoi opettajastaan, joka oli aavistanut pahaa ja opastanut lapsia ennen näiden joutumista keskitysleiriin. Opettaja oli kehottanut muistamaan, että jokaisessa ihmisessä, myös pahoissa, oli jumalallinen kipinä, jota kukaan ei voi koskaan tuhota.”
Yehuda Bacon kertoi löytäneensä kipinän huomatessaan, miten jotkut vartijat auttoivat lapsia pakenemaan keskitysleiriltä. He antoivat evääksi palan leipää, varmistivat reitin ja käskivät juosta. Näin Yehudakin pelastui ja hänen elämälleen löytyi tarkoitus: muuttaa paha hyväksi.
Kohtaamisia
Liisa on kerännyt kirjaan avainkokemuksia matkansa varrelta, sellaisia, jotka ovat muuttaneet hänen ajatusmaailmaansa. Ne liittyvät useimmiten hänen tapaamiinsa ihmisiin. Hän sanoo keskustelleensa monen ihmisen kanssa, jotka eivät unohdu. Kirjaan on mahtunut vain osa kohtaamisista.
”Kuulostaa mahtipontiselta, mutta hyvä elämä, hyvä taide ja hyvä politiikka etsivät totuutta. Se voi löytyä puhumalla vaikenemisen sijaan, paljastamalla peittelyn sijaan ja luomalla luottamusta sen sijaan, että kylväisi epäluuloa ja viholliskuvia.”
Kirjassa esiintyy myös viisas ”Musteri”, legendaarinen oululainen partiojohtaja. Liisa muistelee pyöräilyretkeä Hailuodossa.
”Ihailimme lauttarannassa auringonnousua, joka oli kuin maisemakortista. Musteri veti minut syrjemmälle ja sanoi, ettei koskaan kannata katsoa sinne, minne kaikki muut katsovat. Hän kehotti katsomaan metsään, jossa näkisin paljon kauniimpia vihreän ja sinisen sävyjä.”
Siitä lähtien Liisa Jaakonsaari on yrittänyt etsiä uusia näkökulmia ja eri värejä elämäänsä. Täysin vapaalle Liisa ei nytkään usko jäävänsä, vaikka politiikasta luopuukin.
”Uskon, että löydän itseni jostain ajatushautomosta. Ensin tietysti raivaan tavarani, eli lähetän tarpeettomat paperit ja muun irtaimiston sinne kuuluisaan huitsin nevadaan.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2018. Nettiversiota on muokattu.
