Liisa Hyssälä jäi leskeksi samaan aikaan, kun töissä hiljeni: ”Ensimmäistä kertaa olen täysin vapaa – se on ihmeellinen tunne”
Haastattelu
Liisa Hyssälä jäi leskeksi samaan aikaan, kun töissä hiljeni: ”Ensimmäistä kertaa olen täysin vapaa – se on ihmeellinen tunne”
Kaksi vuotta sitten Liisa Hyssälä jäi leskeksi ja samaan aikaan työrintamalla hiljeni. Surun ja yksinäisyyden käsittely on vaatinut aikaa, mutta nyt hän olisi valmis vaikka rakastumaan uudelleen.
Teksti

Kuvat

Julkaistu 14.6.2023
Eeva

PARI VUOTTA sitten Liisa Hyssälä käveli Välimeren rannalla ja mietti. Seuraavana päivänä hän käveli ja mietti lisää.

Liisa oli juuri lopettanut työt Sitran vanhempana neuvonantajana ja pohti, mitä tekisi seuraavaksi. Hän ei ollut koskaan pitänyt yhtä pitkää vapaata. Joutilaana olo ei kuitenkaan tuntunut hyvältä pidemmän päälle.

”Etsin itseäni puoli vuotta. Kuulin päässäni äitini äänen, joka sanoi, että ihmisen täytyy tehdä työtä.”

Liisa muutti Liedossa sijaitsevalta perhetilalta ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin, perusti yrityksen ja alkoi tehdä neuvonantajan töitä julkisille ja yksityisille asiakkaille.

”Päivät täyttyvät töistä mukavasti”, 74-vuotias, ministerin arvonimellä palkittu entinen poliitikko sanoo.

Liisa Hyssälä on kiinnostunut kuvataiteista. Hänen keittiössään on Risto Suomen jänistä esittävä teos.

TYÖNTEON MERKITYS iskostui Liisaan varhain. Hän syntyi Pohjois-Pohjanmaan Iissä vuonna 1948. Pientilalla asuivat äiti ja isä, neljä lasta ja mummo. Perheellä oli karjaa, hieman maata ja työtä aamusta iltaan. Lapsia kuljetettiin traktorinkärryssä puolukkametsään ja kotona leikattiin matonkuteita.

Sodasta oli kulunut vasta vähän aikaa, ja sen vaikutukset tuntuivat yhä kodeissa.

”Pitäjä oli täynnä synkkiä, rikkinäisiä miehiä. Naisilla oli tekemistä, että pirtit pysyivät valoisina. Myös isäni oli ollut sodassa, ja hänen elämänsä oli ollut ankaraa. Mietin joskus, miten äitini jaksoi kannatella kodin tunnelmaa.”

Pirtin katossa oli lasikupuinen lamppu, josta roikkui koristehelmiä.

”Kerran äiti leikkasi helmet pois ja tokaisi: ’Ette varjosta mun elämää.’ Äiti tahtoi, että elämässä oli iloa ja toivoa.”

Vanhempien tulevaisuudenusko näkyi myös siinä, kuinka he näkivät vaivaa lasten koulutuksen eteen. Se oli 1950-luvulla ponnistus, koska yhteiskoulussa piti maksaa kalliit lukukausimaksut. Neljän lapsen kouluttaminen oli kovan työn takana.

”Äiti ja isä toivoivat meille parempaa elintasoa kuin heillä itsellään oli. Mieliimme teroitettiin, että koulua on käytävä.”

Ii oli malliesimerkki rakennemuutoksen kuihduttaneesta maaseutukunnasta. Lopetetuille tiloille oli lyöty laudat ikkunaan, ja moni lähti Ruotsiin töihin – myös Liisan isoveli.

”Aistin kotiseudun lannistuneisuuden selvästi. Arvelin, että leipä olisi leveämpää muualla.”

YLIOPPILAAKSI LUKENEEN Liisan tavoitteet olivat korkeammalla kuin monen ikätoverin. Hän halusi yliopistoon ja haki Turkuun, melkein 700 kilometrin päähän kotoa.

”Aistin kotiseudun lannistuneisuuden selvästi. Arvelin, että leipä olisi leveämpää muualla. Olin lukenut Helsingin Sanomista, että etelässä kaikki on hienompaa. Turussa en ollut käynyt ennen pääsykokeita.”

Liisa pääsi lukemaan sosiaalipolitiikkaa ja perehtyi erityisesti kansanterveystieteeseen.

”Opiskelu oli tavattoman kiinnostavaa, ja sosiaalitieteistä mukaan tarttunut ajattelu on kantanut minua koko elämän.”

Liisa Hyssälä harrastaa ahkerasti kulttuuria ja liikuntaa.

VALMISTUMISEN AIKAAN naisyhteiskuntatieteilijöiden työnäkymät olivat huonot. Liisa pohti, että voisi opiskella toisenkin tutkinnon mutta alalta, jolla työllistyminen olisi yhteiskuntatieteitä tasa-arvoisempaa.

Liisasta tuli hammaslääkäri. Hän opiskeli tohtoriksi asti ja piti kuusitoista vuotta omaa vastaanottoa.

Hammaslääkärin työssä olisi voinut porskuttaa eläkeikään saakka, mutta Liisa päätti tehdä täyskäännöksen. Hän palasi yliopistolle ja ryhtyi tutkimaan ja opettamaan kansanterveystiedettä.

”Suljin oven, avasin ikkunan ja hyppäsin uuteen. Olen useasti vaihtanut uraa, työpaikkaa ja paikkakuntaa. Se on antanut minulle valtavasti energiaa. Uudessa paikassa on aina uudet, jännittävät ihmiset. En ole koskaan epäröinyt tehdä rohkeita ratkaisuja enkä juuri katsele taaksepäin.”

Tutkijanurallaan Liisa oli jo matkalla professoriksi, kun tuulen suunta muuttui taas: hänet valittiin vuonna 1995 keskustan kansanedustajaksi 46-vuotiaana, ensimmäisellä yrittämällä.

Vanhemmat olivat iloisia tyttären saavutuksesta. Kotona oli puhuttu paljon politiikkaa, ja vanhemmat olivat olleet aikanaan jo ahkeria Maalaisliiton kannattajia.

”Äitini tuki aina naisten kampanjoita. Kyllä naista pitää äänestää, hän sanoi.”

”Toiset sanovat, että perhe on tärkein. Minun on pakko tunnustaa, että perhe jäi minulla kakkoseksi. En nuorempana osannut pysähtyä ajattelemaan asiaa, kun laukkasin joka paikkaan.”

TYÖ ON USEIN vienyt Liisaa mennessään. Elämä rullasi pitkään politiikan ehdoilla. Viikot kuluivat Helsingissä ja viikonloput Varsinais-Suomessa.

Liisa oli tavannut puolisonsa Turussa 1970-luvun alussa, ja perheeseen oli syntynyt kaksi lasta, tyttö ja poika. Liisan mukaan puolisolta vaatii paljon, jos kumppani on poliitikko.

”Toiset sanovat, että perhe on tärkein. Minun on pakko tunnustaa, että perhe jäi minulla kakkoseksi. En nuorempana osannut pysähtyä ajattelemaan asiaa, kun laukkasin joka paikkaan.”

Liisa kertoo olevansa äitinä hyvin toisentyyppinen kuin oma äitinsä, hän oli paljon poissa kotoa työn vuoksi.

”En tiedä, pitäisikö minun kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Lapseni ovat pärjänneet ihan hyvin, vaikka olinkin poissa. Ehkä se oli koettelemus heille, mutta sitä on vaikeaa arvioida, koska emme ole juuri keskustelleet siitä. Se on minulle kuin musta piste.”

Eduskuntatyössä oli imua, ja Liisalla kunnianhimoa ja kykyjä. Ura eteni peruspalvelu- ja sosiaali- ja terveys­ministeriksi.

”Politiikka oli kiehtovaa ja palkitsevaa. Jos saavutin tärkeän tavoitteen, sain lain etenemään tai läpi, se tuotti minulle suurta tyydytystä. Sain myös paljon hyviä ystäviä.”

Liisa pitää takuueläkettä tärkeimpänä saavutuksenaan poliitikkona. Kun hän tuli eduskuntaan, kansaneläke oli pienimmillään 180 markkaa. Lopulta pienin takuueläke nostettiin yli 700 euroon.

”Opin, että kun asioita tiukasti paimentaa, ne menevät vähitellen eteenpäin.”

Kun on valtaa, on myös vastuuta.

”Tunsin sen nahoissani ja mietin usein öisin, miten ministeriön rahat riittävät tai olenko tehnyt oikeudenmukaisia ratkaisuja.”

Eduskunnan ja ministeriöiden jälkeen Liisa hyppäsi jälleen tuntemattomaan, kirjaimellisesti. Kun hänet vuonna 2010 valittiin Kelan pääjohtajaksi, hän oli tehtävässä ensimmäinen nainen. Tienraivaajan jälkeen johtajana on ollut jo kaksi muuta naista.

Liisalle tyypillisen tapaan hänet napattiin Sitraan vanhemmaksi neuvonantajaksi heti Kelan työn päättymisen jälkeen.

Vaatimattomissa oloissa Pohjois-Suomessa kasvanut Liisa Hyssälä häpesi lapsena perheensä varattomuutta. Myöhemmin hän kompensoi tunnetta "ostamalla kaikkea mahdollista".

LIISAN ITSETUNTO vaikuttaa teräksestä tehdyltä, mutta niin ei ole ollut aina.

”Häpeän tunne on ollut sisälläni miltei elämänmittainen.”

Lapsena ja nuorena Liisa oli ujo ja epävarma ja mietti jatkuvasti, mitä muut hänestä ajattelevat. Epävarmuus syntyi eriarvoisuuden tunteesta ja vaatimattomasta kotitaustasta.

”Tunsin alemmuudentuntoa siitä, että olimme köyhiä. Minulla ei ollut varaa hienoon anorakkiin tai kaunoluistimiin niin kuin toisten perheiden lapsilla.”

”Tunsin itseni siinä joukossa toisen luokan ihmiseksi. Kokemus on painunut alitajuntaani.”

Kun Liisa lähti opiskelemaan maalta kaupunkiin, toiset nuoret pukeutuivat muodikkaasti ja puhuivat elokuvista, joista Liisa ei ollut kuullutkaan. Hän ei vastannut odotuksia, joita yliopisto-opiskelijaan liitetään. Hän oli kotoisin kehitysalueelta pohjoisesta, suurin osa opiskelutovereista etelästä Turun läheltä.

”Tuntui, että muut tulivat satumaisista, varakkaista perheistä. Minulla oli rasvainen tukka ja finninen naama.”

Liisa piti aina samaa villapuseroa ja suri, etteivät hänen rahansa millään riittäneet uusien vaatteiden ostamiseen.

”Tunsin itseni siinä joukossa toisen luokan ihmiseksi. Kokemus on painunut alitajuntaani.”

Kerran eräs opiskelukaveri päivitteli, että ’millainen sun tukka oikein on’, Liisa muistelee.

”Hiukseni ovat olleet häpeäpilkku, ne eivät pysy mitenkään ojennuksessa. En ole vieläkään oikein keksinyt, miten alkaisin pitää tukkaani.”

ALEMMUUDENTUNNE HÄLVENI, kun hammaslääkärin koulutus nosti Liisaa luokkahierarkiassa ylöspäin.

”Se kannusti laukkaamaan eteenpäin: minullehan ei niskoja nakella!”

Myöhemmin Liisa on kompensoinut osattomuuden tunnetta ostamalla ”kaikkea mahdollista”.

”Tyttäreni sanoo, että vaikka äiti lähtisi uimahalliin, hänellä on tullessaan kaksi kassillista ostoksia”, Liisa sanoo ja virnistää.

Kun Liisa pääsi eduskuntaan, hän osti Turun Stockmannilta­ uuden vaatekerran ja asteli eduskuntatalon kiviportaita ylpeänä yllään tyylikäs ruutujakku, valkoinen pusero ja sininen hame.

Vanhempana, kokemusten koulimana Liisa on karistanut häpeän kannoiltaan.

”Nyt itsevarmuus on suorastaan ylisuurissa mitoissa, mikään ei enää lannista minua”, Liisa sanoo ja naurahtaa mutta lisää: ”Kunnes ehkä lopulta lannistaa.”

Oulun yliopisto nimitti Liisa Hyssälän viime vuonna kunniatohtoriksi. Tohtorinhattu ja -miekka ovat näytillä eteisessä ylioppilaslakin ja Afrikasta tuotujen matkamuistojen seurassa.

VANHEMMAN VALTIONAISEN neuvoa antava rooli kiinnostaisi Liisaa nyt. Hän täyttää ensi talvena 75 vuotta eikä enää halua asettua ehdolle poliittisiin tehtäviin.

”Kaipaan politiikan maailmaa. Rimpuilen sen ajatuksen kanssa, että minulla voisi olla vielä annettavaa. Luulisi, että minulla olisi kokemusta ja arvovaltaa antaa neuvoja, mutta kukaan ei ole kysynyt, että ’miten sä Liisa tämän homman hoitaisit’.”

Liisa on aktiivinen Twitterin käyttäjä. Siellä hän ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin, puhuu politiikkaa ja toisaalta laittaa kuvia arjestaan ja matkoistaan.

”Suollan Twitteriin ajatuksia päivät pääksytysten kaiken maailman aiheista. Juuri annoin oikeuskanslerille ohjeita. En kaihda korkeimpia viskaalejakaan!”

”Huumorintajuttomia ihmisiä riittää, miehiä varsinkin. Olen harvoin nähnyt miestä, joka osaisi nauraa itselleen.”

Twitterissä esille pääsee myös Liisan itseironia.

”Äiti oli suuri humoristi, ehkä jotain siitä olen perinyt. Näen koomisia piirteitä itsessäni ja muissa, enkä arkaile kertoa sitä. Nauran paljon ja kavereiden kanssa kahta kauheammin.”

Liisan mukaan naurun merkitystä aliarvioidaan. Turha totisuus ihmetyttää häntä.

”Huumorintajuttomia ihmisiä riittää, miehiä varsinkin. Olen harvoin nähnyt miestä, joka osaisi nauraa itselleen.”

Huumori auttaa suhtautumaan itseen armollisemmin.

”Hauskanpito estää minua vaipumista syövereihini. Kun näen asiat huumorin läpi, en ota niitä niin vakavasti.”

Liisan syöverit liittyvät menetysten tai saavutusten aiheuttamiin tunnekuohuihin.

”Jos vähänkin tuntuu, että olen itkenyt tai nauranut väärässä tilanteessa, alan soimata itseäni. Voin muistella vuosi­kymmenten takaisia tilanteita ja miettiä, että olinpa silloin pöhkö. Se on ihan kamalaa.”

”Kun saavuttaa seitsemänkymmenen vuoden iän, ympyrä alkaa sulkeutua. On turha sanoa, että ikä on vain numero, kyllä tässä loppusuoralla ollaan.”

ELÄMÄNRYTMI HIDASTUU vähitellen, ja Liisa kuvailee elävänsä jäähdyttelyvaihetta.

”Kun saavuttaa seitsemänkymmenen vuoden iän, ympyrä alkaa sulkeutua. On turha sanoa, että ikä on vain numero, kyllä tässä loppusuoralla ollaan.”

Liisa on oivaltanut, että vilkkain työelämä ja poliitikon ura kuuluvat tiettyyn ikäkauteen.

”Nyt kun käyn hiljaisemmalla vaihteella, niitä ei enää kaipaa. Mummut ovat harvemmin enää barrikadeilla. Ihmisen elämänkaari on tarkoitettu näin.”

Uuden elämänvaiheen hyväksyminen ei ole ollut helppoa, Liisa myöntää.

”Olen taistellut sitä vastaan, ja olin pitkään synkkämielinen. En aivan masentunut, mutta paljon ei puuttunut. Ajattelin, että tässäkö tämä oli, esirippu laskee, näyttelinkö roolini hyvin?”

Liisan puoliso kuoli kaksi vuotta sitten. He olivat olleet naimisissa 46 vuotta.

”Olen yksin ensimmäistä kertaa. Siinä on ollut totuttelemista. Etenkin kun se on osunut samaan kohtaan työelämän muutosten kanssa, sitä on ollut vaikea käsitellä.”

Liisa Hyssälällä on kaksi teini-­ikäistä lapsenlasta, jotka asuvat ulkomailla. ”On mukavaa, kun on lapsenlapsia. Tapaamme aina heidän lomiensa aikana.”

AIKAA TAI HALUA pysähtymiseen Liisalla ei ole ollut, vaan hän on elämässään edennyt vauhdilla paikasta ja pestistä toiseen. Liisan on pitänyt myöntää itselleen, että surun ja yksinäisyyden käsittely vie aikaa.

”Olen ollut koko ikäni seppä, joka takoo, ja kun vasaran taonta lakkaa, jää tyhjyys ja hiljaisuus. Herkästi ajattelee, että tyhjyys on täytettävä.”

Yksinäisyys ei kuitenkaan enää pelota häntä.

”Minua ympäröivä yksinäisyys on turvallista. Suuressa kaupungissa voin kääriytyä siihen eri tavalla kuin maaseudulla, koska täällä kukaan ei tunne eikä kukaan koputtele ovelle.”

Tapahtumien keskipisteessä, joukkojen ympäröimänä loistanut huomaa kaipaavansa yksinoloa.

”Se on se suomalainen sielunmaisema: vain minä, radiosta soivat Lauantain toivotut levyt ja ulkona ankea sää. Siinä on jotain syvästi puhuttelevaa.”

Musiikki siivittää Liisan takaisin kotiin, iiläiseen lauantai-iltaan­ saunan jälkeen, jolloin soivat samat levyt.

”Palaan mielessäni lapsuudenkotiin kuin kohtuun, missä olen elämäni parhaimmat vuodet viettänyt: kun kaikki oli uutta ja sydän täynnä yltiöpäistä uskoa tulevaan.”

”Päiväni eivät riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Liekki vain on tässä iässä toisenlainen kuin ennen”, Liisa Hyssälä pohtii.

VAIKEISTA VAIHEISTA huolimatta optimismi on aina siivittänyt Liisaa eteenpäin. Sitä paitsi vieläkin voi unelmoida uudesta. Hän kertoo kaipaavansa romantiikkaa.

”Voisin vielä rakastua, se ei ole poissuljettu ajatus. Minulla on joukko ystävättäriä, jotka ovat jääneet leskeksi kuten minä ja jotka miettivät, että olisi ihanaa rakastua vielä kerran. Mutta samanikäisiä miehiä ei oikein tahdo löytää.”

Yksinolo on myös tuonut tullessaan uuden tunteen: vapauden.

”En ole enää kiinni mistään. Olen aina ollut sidoksissa poliittiseen tehtävään ja sitoutunut pitkään avioliittoon ja maatilaan. Lapset on koulutettu, ja he ovat päässeet jaloilleen omaan itsenäiseen elämään.”

Liisa ei enää mieti, mitä muut ajattelevat tai sanovat.

”Ensimmäistä kertaa pitkän elämäni aikana olen täysin vapaa. Se on ihmeellinen tunne.”

Juttu on julkaistu Eevassa 5/2023

Mikä on rohkeinta, mitä olet tehnyt, Liisa Hyssälä?

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Kommentoi +