Yhtäkkiä liikunnallinen Terhi ei enää jaksanutkaan treenata – syyksi paljastui vakava sairaus, ja nyt hän on pyörätuolissa
Lihasrappeuma toi Terhi Kakon elämään rankat kivut ja pyörätuolin – mutta myös uuden ammatin. Oman suutarinliikkeen perustanut yrittäjä ei suostu murehtimaan tulevaisuutta.
Viisi vuotta sitten Terhi Kakko alkoi ihmetellä, miksi lihakset menivät treenatessa koko ajan maitohapoille. Hän oli aina ollut kova liikkumaan.
”Lihasvoima alkoi huveta. Ajattelin vain, että pitää levätä. Olin kuukauden treenaamatta, mutta lihaskunto ei palautunut.”
Terhi kulki monien lääkärien luona. Kukaan ei osannut antaa selvää diagnoosia.
”Neurologisia tutkimuksia tehtiin sekä Oulun että Tampereen yliopistollisten sairaaloiden neurologian poliklinikoilla.”
Lopulta häneltä löytyi lihasrappeumasairaus. Syytä siihen ei tutkimuksissa ole löytynyt.
”Mitään geneettistä syytä ei myöskään ole ilmennyt.”
Terhi, 50, kertoo tarinaansa omassa Monopoli-suutarinliikkeessään Raahen Kauppakadulla. Hän opiskeli uuteen ammattiin ja perusti yrityksen sairastumisensa jälkeen.
”Olen aina ollut luonteeltani positiivinen. Optimismia on riittänyt vaikeisiinkin hetkiin.”
”Tuo ei enää ole kävelyä vaan raahautumista.”
Niin Terhin fysioterapeutti sanoi hänelle neljä vuotta sitten kuntoutuksessa. Jaloista oli mennyt lihasvoima täysin.
Vielä silloin Terhi sinnitteli kyynärsauvoilla. Fysioterapeutti kehotti vaihtamaan pyörätuoliin.
”En oikeastaan osannut masentua siinäkään vaiheessa. Ajattelin, että kai sillä oppii liikkumaan.”
Tuolloin Terhi työskenteli laboratoriossa näytteenottajana.
”Sairauslomalla ajattelin, etten halua jäädä kotiin. Teinhän työtäni joka tapauksessa istuen.”
Terhi tiesi olevansa edelleen työssään hyvä ja pystyvänsä tekemään sen moitteetta. Terhin mukaan työnantaja kuitenkin antoi kautta rantain ymmärtää, ettei häneen enää luotettu.
”Se sattui kovasti. Ajattelin, että näytän teille vielä närhen munat!”
” Minun pitää kuunnella, mitä kroppa sanoo minäkin päivänä. En voi liikaa kuormittaa itseäni.”
Terhi palasi entisiin töihinsä pyörätuolissa, mutta suunnitelmat alan vaihdosta alkoivat kehittyä. Hän oli aina pitänyt luovasta työstä.
”Huomasin, ettei Raahessa ole yhtään suutaria.”
Terhi perehtyi netissä suutarin koulutukseen ja yllättyi, miten monipuolista se on.
”Pelotti, mutta ajatus ei jättänyt rauhaan.”
Sairausloman päättymisestä oli kulunut vuosi, kun Terhi haki Sataedun ammattiopistoon jalkinealan linjalle Kankaanpäähän, 400 kilometrin päähän kotoa.
”Opiskelijavalintaan kuului kahden opettajan tekemä haastattelu. Ystäväni tuli mukaan, ja opettajat kohdistivat puheensa aluksi hänelle. He olivat aika hämmästyneitä, kun sanoin, että se olen kuulkaa minä se hakija”, Terhi nauraa.
Haastattelijat epäröivät valintaa muun muassa siksi, että opiskelussa täytyy käyttää paljon erilaisia koneita ja laitteita. Terhi ilmoitti, että se olisi vain järjestelykysymys ja pääsi kouluun.
Puolitoista vuotta kestäneiden opiskelujen ajan Terhi asui vuokralla kaupungin keskustassa. Kuivilla keleillä hän kulki puolen kilometrin koulumatkansa pyörätuolimopolla, talvisin autolla.
”Nautin opiskelusta. Opiskelin iltaisinkin, ja joskus päiväni olivat lähes 12-tuntisia.”
Opiskelun aikana unelma suutarinliikkeestä vahvistui.
”Ymmärsin, että haluan nimenomaan vanhan Raahen eli puutalokaupunginosan suutariksi.”
Yrityksen nimi syntyi opintojen aikana.
”Neuloimme opettajan kanssa kengänneuloksia kasaan. Opettaja sanoi ajatelleensa, että jos hänellä olisi oma suutarinliike, sen nimi olisi Monopoli.”
Terhi ihastui oitis oivaltavaan nimeen. Hän tarjoutui ostamaan nimen, mutta opettaja antoi sen ilmaiseksi.
Terhi löysi Vanhasta Raahesta toimitilat, joissa mahtuu pyörimään pyörätuolin kanssa. Nyt suutarinliike on ollut pystyssä vuoden ajan.
Aluksi Terhiä pelotti, miten asiakkaat reagoivat siihen, ettei hän voi varmasti luvata, koska työ on valmis.
”Minun pitää koko ajan kuunnella, mitä kroppa sanoo minäkin päivänä. En voi liikaa kuormittaa itseäni.”
Onneksi asiakkaat ovat suhtautuneet hyvin positiivisesti.
”Kaikki ovat sanoneet, että teet valmiiksi sitten kun jaksat.”
Suutarinliikkeen yhdellä seinustalla on kaunis nukkekoti täynnä yksityiskohtia. Se on esimerkki Terhille ominaisesta sitkeydestä. Hän teki nukkekodin sairauslomansa aikana, ja siihen kului lähes koko talvi.
”Olin haaveillut kauan nukkekodin valmistuksesta. Aiemmin en vain ehtinyt.”
Netistä tilatussa nukkekodin rungossa oli vain englanninkieliset kokoamisohjeet.
”Minähän en osaa kunnolla oikein mitään kieliä.”
Puutavaraa oli valtava läjä, ja Terhi lajitteli niitä lattialla.
”En päässyt siitä ylös itse. Piti odottaa, että mies tulee kotona käymään.”
Puoliso hankki minikokoisen sirkkelin puiden sahaamiseen. Välillä, kun Terhi oli hyvin kipeä ja huonovointinen, hän makasi lattialla sahaamassa.
”Aina pystyin tekemään jotakin. Kun sain huoneen kerrallaan valmiiksi, tuli ihana tunne.”
Nukkekodin onnistuminen sai Terhin tuntemaan, että hänestä on vielä johonkin.
”En sulata lainkaan sellaista ajatusta, että pitäisi miettiä huonoja vaihtoehtoja. En pohdi, että mitä jos huomenna eivät kädetkään toimi.”
” Kun aloitin opiskelun, läheiset miettivät, miten selviän yksin arjesta. Oli kaikkien kannalta hyvä, että pidin pääni.”
Sairaus on pakottanut Terhin luopumaan monesta asiasta.
”Aiemmin olin kova leipomaan. Nyt se ei enää onnistu. En ylety yleiskoneeseen pyörätuolista, eikä kuumaan uuniin kurkottelu ole turvallista.”
Terhin sairaus on tuonut perheelle, läheisille ja ystäville päänvaivaa.
”Miehelleni se on ehkä ollut kaikkein haastavinta. Kaikki kotityöt kaatuivat hänen niskaansa.”
Perheenjäsenten mielestä Terhi yrittää välillä liikaa eikä anna auttaa itseään.
”Kun aloitin opiskelun, läheiset miettivät, miten selviän yksin arjesta. Oli kuitenkin kaikkien kannalta hyvä, että pidin pääni. Perhe ymmärsi, että selviän eikä maailma tähän kaadu.”
Kotona on tehty muutoksia, jotta liikkuminen olisi Terhille helpompaa. Pyörätuolille on tehty kulkuluiska ulos ja kynnyksiä on madallettu. Kylpyhuoneeseen on laitettu kahva ja suihkutuoli.
”Minulle myönnettiin jo pari vuotta sitten oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Palkkasin hänet vuosi sitten aloittaessani tämän yrityksen. Hän tuo minut liikkeeseen, ottaa pyörätuolin autosta ja hakee postin. Lisäksi hän siivoaa kotonani. Suihkussa onnistun vielä käymään yksin.”
Siivoojan tulo helpotti henkisesti, sillä perheen koirista tulee paljon pölyä ja pyörätuolin pyörät tuovat asuntoon kuraa ja hiekkaa. Koville avustajan hankkiminen silti otti.
”Olisin niin kovasti halunnut itse pärjätä arjessa.”
Muutoksiin on kuitenkin myönnyttävä. Auto piti vaihtaa automaattivaihteiseen, jotta ajaminen onnistuisi.
”Olen oppinut elämään tämän sairauden kanssa. Huonoina päivinä syön myrkkyjä ja makaan, sitten taas mennään!”
Kipujen takia Terhi saa nukuttua enintään neljä tuntia yössä. Hän käyttää vahvoja hermosärkylääkkeitä.
”Yritän pärjätä pienellä annoksella. Tehoavatpa sitten paremmin, jos tulee tosi kovat kivut.”
Terhi on huomannut pystyvänsä siirtämään kipuja taka-alalle omilla ajatuksillaan.
”Jos oikein jäytää, otan läppärin ja katson jotain tyhmää sarjaa tai alan lukea kirjaa. Kipu ei poistu, mutta sitä voi siirtää kauemmaksi. Olen ottanut sen asenteen, että jos ei ole kipuja, olen kuollut.”
Lukeminen rentouttaa parhaiten.
”Olen siirtynyt tyystin pokkareihin, ne ovat kevyitä kädessä. Pidin kovasti esimerkiksi Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjasta.
Jos on ollut oikein huono yö ja pitkä työpäivä, Terhi saattaa käydä keskellä päivää hetkeksi pitkäkseen.
Terhi sanoo, että hänellä on nykyisin rautainen taistelutahto.
”En suostu kohdeltavaksi miten tahansa. En anna kenellekään otetta minusta.”
Asenne syntyi jo kouluaikoina, jolloin Terhiä kohdeltiin hänen omien sanojensa mukaan huonosti.
”Jo alakoulussa päähäni taottiin, että olen heikkolahjainen. Luin huonosti, ja vieraat kielet olivat minulle vaikeita. Ympäristön asenne oli, ettei sinusta tule mitään. Opettaja sanoi, että sinä et koskaan tule lukemaan kirjoja.”
Lapsuuden kokemukset tekivät hänet lopulta entistä sinnikkäämmäksi.
”Kun sairaus puhkesi, minulta kysyttiin monesti, miten aion selvitä elämässä eteenpäin. Kyselyt tekivät minut epävarmaksi, koska minuun oli jo lapsena suhtauduttu epäillen.”
Terhi pohti jopa, uskaltaisiko aloittaa opiskelua, koska oli ”sellainen tollo”.
”Sitten sinnikkyys nousi taas esiin: minähän uskallan ja teen mitä vain. Osaan hakea koulunkäyntiini kaiken avun, jota on tarjolla. Huomasin, ettei opiskelu niin vaikeaa ollutkaan.”
Sairaus ei koskaan ole vaikuttanut Terhin itsetuntoon naisena. Hän on aina pitänyt huolta ulkonäöstään.
”Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Raamit vain ovat ehkä vähän ravistuneet”, hän naurahtaa.
Terhistä tuli tammikuussa mummi. Pikku Vienna on mummille maailman tärkein ihminen.
”Arki on aivan uusilla raiteilla. Tapaan Viennaa monta kertaa viikossa. Hän on ihana vauva, iloinen ja kova nauramaan. Tuntuu kuin koko elämäni olisi muuttunut”, Terhi sanoo.
Sairauden myötä on myös kirkastunut ajatus, miten lähimmäisiin tulee suhtautua.
”Vaikka vastaan tulisi miten hankala tai vastenmielinen tyyppi, en halua provosoitua. Jos joku haukkuu minut vaikka asiakaspalvelutilanteessa, mietin, että anna tulla vain, jos helpottaa. On uusi piirre minussa, että en ota haukkuja henkilökohtaisesti. Ennen olisin haavoittunut.”
Työssään Terhi elää elämänsä parhaita hetkiä.
”Tässä on elämisen makua. Kun asiakas lähtee ulos tyytyväisenä, olen myös itse tyytyväinen.”
Välillä Terhiä harmittaa, kun hän kuulee ihmisten valittavan elämästään.
”Tekisi mieli sanoa, että ottakaa elämänilo jostain. Ei minullekaan sitä kukaan ojenna valmiiksi.”
Terhi uskoo, että myös edessäpäin odottaa paljon hyvää.
”Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan.”
Juttu on julkaistu Eeva -lehdessä 08/24.
