”Lara muutti meille yksitoista vuotta sitten kennelistä. Se on saksanpaimenkoiran, ajokoiran ja lapinkoiran risteytys. Aluksi Lara oli tyttäreni Veera Eirolan koira, mutta meille muodostui yhteishuoltajuus.

Pentuna Lara oli omapäinen: se lähti mökillä usein omille teilleen hajujen viemänä. Reissuilta palatessaan Lara hiipi häntä koipien välissä terassin pöydän alle. Sieltä se katsoi meitä korvat luimussa ja syyllisen näköisenä. Veera koulutti Laran kuitenkin niin hyvin, että siitä tuli aikuistuttuaan kiltti ja tottelevainen.

Kuusi vuotta sitten Lara sai pentuja, joista yksi jäi perheeseemme. Ristimme sen Muruksi. Pentu oli aluksi todella arka, mutta iän myötä se reipastui. Lara on ollut Murulle hyvä äiti: se ei hermostu, vaikka Muru kulkisi perässä tai vaatisi huomiota.

Hemmottelen koiria annostelemalla kuivaruuan päälle jauhelihaa ja porkkanaa. Mieheni Olli Tola on vielä lepsumpi: hän ei henno komentaa Laraa ja Murua juuri lainkaan.

Kesällä koirat nauttivat, kun ne saavat juosta vapaana mökillä. Aina, kun puhumme Ollin kanssa mökkeilystä, vaihdamme kieleksi englannin, sillä muuten koirat ovat ovella lähtövalmiina. Ne ymmärtävät suomea.

Iltaisin meillä on säännölliset rituaalit: ensin käytämme koirat pissalla, sitten pesemme niiden hampaat. Sänkyyn Laraa ja Murua ei päästetä. Ne nukkuvat karvamatoilla.

Vanhemmiten Larasta on tullut aiempaa aamu-unisempi ja kömpelömpi. Vuosi sitten se satutti alaselkänsä niin, että pelkäsimme jo koiravanhuksen menehtyvän. Onneksi löysimme eläinosteopaatin, joka on hoitanut Laran lihaksistoa ja rankaa. Minäkin hieron sitä välillä.

Koirat ovat opettaneet minulle lempeyttä. Niiden rakkaus on pyyteetöntä ja katse niin syvä, että se tuntuu sielun sopukoissa asti.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2020. Nettiversiota on muokattu.