”Lapsena ulkoilutin leikkikoiria talomme ympäri vuoden ajan, kunnes sain kahdeksanvuotislahjaksi kääpiövillakoira Pikin. Siitä lähtien olen elänyt koirien kanssa, ja myöhemmin minua puri koiranäyttelykärpänen.

Kun tyttäreni alkoi mankua omaa koiraa, meille muutti pomeranian Leksa. Se puhalsi vanhaan kääpiövillakoiraamme vuoden lisää elämää. Myöhemmin Leksa sai seurakseen toisen pomeranian-koiran, Rafan.

Saksanpystykorviin kuuluva rotu on mitä viehättävin: suuri persoona minikoossa. Itsenäinen ja valikoiva pomeranian ei halua miellyttää.

Leksa ja Rafa ovat pelottomia vahtikoiria, eivät kokonsa vaan herkän kuulonsa ansiosta. Pojat nahistelevat herkkupaloista, paikasta sylissä tai huomiosta. Ne nukkuvat kuitenkin vierekkäin ja ovat hyvin riippuvaisia toisistaan.

Muotovalioksi kolmella sertifikaatilla valittu Leksa on todellinen kovan onnen soturi. Siltä poistettiin sappikivet, ja leikkauksen jälkeinen stressitila aiheutti turkin katoamisen. Talvella sillä pitää olla lämmintä päällä, ja kesällä t-paita suojaa palamiselta.

Leksa on tarkkailija, Rafa taas levoton ja herkkä mammanpoika. Rafa on sekä muotovalio että kolmatta kertaa peräkkäin vuoden jalostuskoira rodussaan. Molemmat rakastavat parrasvaloja ja ovat aina valmiita lähtemään minne tahansa. Pyrimme ottamaan koirat mukaan ulkomaanmatkoillemme, koska ne stressaantuvat kotona ilman meitä.

Olen niille se tärkein ihminen, mutta mieheni on hyvä kakkonen. Tyttäreni tarkkailee poikien painoa, minä hemmottelisin niitä herkuilla.

En osaa kuvitella elämää ilman ’jätkiä’. Koirat ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja säännöllisyyttä sekä pitkittäneet pinnaani. Toivon meille paljon yhteisiä vuosia ja kokemuksia.”