Leena Harkimo kertoo, että hänen elämänsä tärkeitä miehiä yhdistää avuliaisuus ja lämpö.

"Isäni Heikki Alamäki oli elämäni miehistä tietenkin se ensimmäinen. Hän on vaikuttanut vahvasti siihen, kuka tänä päivänä olen. Isän jälki minussa näkyy rakkautena ja lämpönä, mutta se sisältää myös isän alkoholiongelman jättämän varjon.

Isä oli kiltti ja lämmin mies. Hän pyöritti yhdessä äidin kanssa perheyritystämme, kuljetusliikettä. Yrittäjän arjesta huolimatta isä oli elämässäni paljon läsnä.

Vanhemmat söivät lounaan ja päivällisen aina kotona. Ruuan jälkeen isä kävi pitkäkseen päiväunille, ja sain kiivetä hänen selkänsä taa. Siinä oli lämmin ja hyvä olla. Isä oli kova halaamaan ja pitämään sylissä.

Mieleeni ovat jääneet isän ajokeikat, jonne pääsin joskus mukaan. Istuin isän vieressä rekan nupissa, tein läksyjä ja luin kokeisiin.

Välillä täytin isän piipun tupakanpuruilla, mikä oli kunniatehtävä. Maisemat vaihtuivat ja kuorma-auto kulki tasaisesti eteenpäin. Isän vierellä oli hyvä, harmoninen olla.

Asuimme Porin Katariinankadulla, josta matkaa Cygnaeuksen kansakouluun ei ollut edes kilometriä. Silti isä halusi aina kyyditä minut ja kaksoissisareni Liisan kouluun.

Olimme perheen kuopuksia ja isän silmäteriä. Lähdimme usein viime tingassa ja hoputimme isää, jonka piti ennen liikkeelle lähtöä hehkuttaa dieselautoaan. Manasimme, että kävellen olisimme jo perillä.

Elin lapsuuteni bensiinin katkun ja kilpa-autojen keskellä. Isä ajoi kilpaa, ja kiersimme koko perheen voimin kannustamassa häntä kisoissa. Jääratakilpailuissa meillä oli mukana asuntovaunu, jossa kävimme lämmittelemässä ja syömässä.

Tykkäsin lapsena, kun isä otti meitä radalla kyytiin kilpailujen jälkeen. Nautin vauhdista ja isän hallituista liikkeistä jääradalla, kun auto kiersi rinkiä lumen pöllytessä ilmaan.

Iloisten hetkien lisäksi lapsuuteeni mahtuu myös muunlaisia muistoja. Niissä on läsnä toisenlainen isä. Se, joka ratkesi ajoittain juomaan. Välillä isä saattoi olla pitkiä aikoja juomatta, mutta sitä seurasi taas viikon juomaputki.

Lapsena isän juominen harmitti. En ymmärtänyt, miksei hän voinut lopettaa sitä. Asian salailu aiheutti minulle ahdistusta. Kavereita ei voinut tuoda kylään eikä juomisesta oikein voinut puhua kenellekään. Aikuisena olen kokenut helpottavana, kun voin puhua isän juomisesta ääneen ilman sen suurempaa numeroa.

Isäni kuoli 49-vuotiaana aivoverenvuotoon. Olin itse silloin 18-vuotias. Isän menetys oli sokki. Siihen loppui lapsuuteni.

Keskityimme siskojen ja veljen kanssa tukemaan äitiä ja auttamaan yrityksen pyörittämisessä. Jokainen suri isän poismenoa omalla tavallaan, ja se kasvatti meidät lapset ottamaan vastuuta.

Ylioppilaskirjoitusvuoteni on hämärän peitossa. Sen jälkeen muutin Helsinkiin ja lähdin ulkomaille Pariisin mallimaailmaan.

En epäröinyt hetkeäkään, etten pärjäisi. Olin saanut kotoa luottamuksen itseeni. Isä ei koskaan ojentanut tai nuhdellut minua. Hän luotti, että pärjään.

Veljeni Matti Alamäki, 61, on jääräpää ja minulle valtavan rakas. Lapsuudesta muistan hänen ainaisen kiusoittelunsa, jota hän harrasti meitä kuusi vuotta nuorempia siskojaan kohtaan. Se oli leikkimielistä, pohjimmiltaan hyväntahtoista nahistelua. Loppupeleissä hän katsoi aina isoveljenä meidän peräämme.

Veljeni ajoi isäni tavoin kilpaa, ja perheemme kiersi katsomassa myös hänen kilpailujaan. Hiekka pöllysi radoilla, ja veli voitti kisan toisensa perään. Kävin vielä aikuisenakin katsomassa hänen ajoaan maailmalla. Matista tuli rallicrossin viisinkertainen Euroopan mestari.

Eräs kilpailu Kalliovuorilla on jäänyt erityisesti mieleeni. Se oli Pikes Peak -vuoren huipulle ajo Denverissä, Yhdysvalloissa.

Yleisön ja huoltotiimin oli ajettava reitti ensin ylös, sillä vuorelle johti vain yksi tie. Matkalla näin tievarren jyrkät pudotukset.

Odotin ylhäällä vuorella Matin saapumista maaliin, kun saimme radiopuhelimella tiedon, että Matin Porsche oli ajanut ulos. Muuta ei tiedetty.

Näin edessäni satojen metrien pudotuksen. Sydän jätti lyönnin väliin. Minuutit matelivat. Kun autot olivat saapuneet maaliin, lähdimme palaamaan jonossa takaisin. Puolessa välissä reittiä näin Matin auton hiekkatöyräällä.

Helpotus virtasi läpi kehon.Tunne oli sanoinkuvaamaton. Veli oli hengissä!

Nykyisin pidämme Matin kanssa yhteyttä epäsäännöllisesti. Kaksoissiskoni Liisan kanssa soittelen miltei päivittäin. Matti taas saattaa yhtäkkiä soittaa, että on Porista Helsingissä käymässä, tavataanko? Ja minä purnaan, miksi hän vasta nyt ilmoittaa, kun en saa enää tapaamista järjestettyä.

Eduskuntatyöni aikaan Matti soitti ja selvitti joskus pitkään, miten mikäkin laki ja epäkohta pitäisi muuttaa. Pohjimmiltaan Matilla on suuri sydän. Hän on myös isän tavoin hauska seuramies.

Lapsuuden parhaita muistoja ovat kesät mökillä Säkylässä. Isä savusti muikkuja ja Matti nikkaroi vajassa puupalikoista mäkiautoja. Uimme ja veneilimme naapurin tyttöjen kanssa lähisaariin.

Nuoruusvuosina, kun aloimme Liisan kanssa viihtyä iltaisin kaupungilla, Matti seurasi liikkeitämme sivummalta. Hän pysytteli kartalla, missä menimme, ja toimi joskus kuskina. Ehkä hän otti jollain tapaa vanhemman roolia, kun isää ei enää ollut.

Entinen mieheni Hjallis Harkimo, 64, on impulsiivinen ja mielipiteissään jyrkkä. Hän sanoo heti juu tai ei. Kun asioita perustelee, hän kuuntelee ja saattaa muuttaa kantaansa.

Hjallis on visionääri, joka luo suuria linjoja ja vie asioita eteenpäin. Oma roolini oli olla taustoittaja. Se, joka huolehtii, että asiat menevät sovitulla tavalla maaliin. Olimme hyvä tiimi Jokereiden ja Hartwall Areenan rakentamisen aikoina. Toteutimme yhdessä isoja tavoitteita ja unelmia.

Hjalliksen vaikutus elämääni on ollut suuri. Ehdimme olla naimisissa neljätoista vuotta. Olen oppinut häneltä paljon, ehkä tärkeimpänä sen, että asiat järjestyvät aina.

Joillakin on Hjalliksesta julkisuuden myötä kylmä ja laskelmoiva kuva. Hän on joissain asioissa pitkävihainen, mutta lähipiirilleen äärettömän avulias.

Hjalliksella on valtavan suuri sydän. Olen kiitollinen siitä, miten hän on hoitanut vanhemmuutensa erottuamme ja että olemme pystyneet luomaan pojille rauhallisen ja hyvän kasvuympäristön. Se on arvokas asia.

Vaikka ero oli vaikea vaihe ja sisälsi paljon tunnemyllerrystä, olemme joustaneet puolin ja toisin emmekä ole katsoneet kellosta lastenvaihtoaikoja. Olemme voineet jutella yhdessä lasten asioista ja olla niissä samalla puolella.

Hjallis on tiukka kasvattaja, mutta rakastaa poikia äärimmäisen paljon.

Kiinnitin jo varhain huomiota esikoispoikani Joelin, 27, harvinaislaatuiseen empaattisuuteen. Hän aisti päiväkotiryhmän lapsista helposti, jos jollain ei ollut kaikki hyvin ja meni avuksi tai lohduttamaan. Myöhemmin Jollen avuliaisuus ja lämminhenkisyys on näkynyt siinä, miten hän on ollut ystäviensä tukena, kun heillä on ollut vastoinkäymisiä. Jolle on aina toisten tukena ja käytettävissä.

Jollen syntymä vuonna 1990 ajoittuu Hjalliksen purjehdusaikoihin. Poikamme kasvua rytmitti vahvasti myös Jokeri-aikamme. Jäähallista tuli Jollen toinen koti.

Monet kerrat poika nukahti matsia seuratessa syliini. Vähän vanhempana hän kulki ympäri jäähallia ja pukuhuoneita, ja löysi aina uusia tuttuja. Kaikki tunsivat Jollen ja tiesivät, minne hänet piti palauttaa. Jolle loi itselleen valtavan tuttavaverkoston.

Pienenä Jolle oli enemmän ujo tarkkailija kuin rämäpää. Meissä on paljon samaa. Jolle on jääräpäinen, ja välillä olemme ottaneet sen vuoksi yhteen.

Emme ole kuitenkaan pitkävihaisia. Jos luuri isketään korvaan, perään soitetaan pian ja juttua jatketaan siitä, mihin jäätiin. Arvostan avointa keskusteluyhteyttä molempien poikieni kanssa.

Vanhempana on kova paikka kuulla, jos omaa lasta kiusataan. Ensimmäisiä kertoja sitä tapahtui Jollen kohdalla päiväkodissa. Se oli hirveää.

Kouluaikoina Jolle ei juuri kertonut kiusaamisesta meille. Hän on sanonut halunneensa suojella meitä. Äitinä se harmitti.

Jos olisin kuullut, kuinka Jolle oli yläasteella suljettu siivouskomeroon, olisin mennyt lankoja pitkin, samoin varmasti entinen mieheni. Ehkä siinä on syy, miksi Jolle ei asiasta meille kertonut.

Kun Jolle meni armeijaan, se oli minulle kasvun paikka. Sain huomata, kuinka syliini työnnettiin armeijalomilla kasa likaisia vaatteita ja poika katosi kavereidensa luo.

Armeijavuonna opettelin päästämään irti. Enää vieressä ei ollut pientä Jollea, jonka kanssa istuimme yhdessä mato-ongella tai katsoimme Toy Storya.

Suku on meille tärkeä, ja olemme viettäneet paljon aikaa entisen mieheni veljen ja siskon perheiden kanssa. Serkut ovat olleet paljon keskenään.

Jolle on muistellut noita aikoja, miten hän joutui paimentamaan nuorempiaan, ettei joku taas keksinyt kiivetä katolle tai leikata famun kukkaistutuksia. Toisista huolehtiminen on Jollella verissä. Arvostan hänen kykyään ottaa ihmiset huomioon ja levittää ympärilleen lämpöä.

Nuoremmalla pojallani Leolla, 16, on tarkka katse. Hän osaa lukea hyvin ihmisiä. Hän huomaa heti, jos asiat eivät ole niin kuin pitäisi. Tuntuu kuin hänellä olisi anturit, jotka kertovat, onko kaikki hyvin.

Veljeksillä on ikäeroa yksitoista vuotta. Siitä huolimatta he ovat keskenään parhaita kavereita. Leo on ollut pojista vilkkaampi, mutta ei kuitenkaan päänvaivaksi asti. Hänestäkin löytyy rauhallinen puoli.

Leolle jääkiekko on ollut vieläkin tärkeämpi ja hallitsevampi harrastus kuin Jollelle. Viime syksynä Leo lähti Floridaan vaihto-oppilaaksi ja pelaamaan kiekkoa.

Nyt perheen kuopus, isoksi ja järkeväksi varttunut Leo, soittelee ruskettuneena Floridasta. Poika kulkee sandaaleissa, kun minä istun täällä harmaan loskan keskellä.

En kanna Leosta huolta. Tunnen iloa ja ylpeyttä, miten hienosti hän pärjää.

Leon kanssa meillä ei ole ollut juuri erimielisyyksiä. Leo on saattanut kerran pari kokeilla, onnistuuko jokin juttu minun suhteeni, mutta sitten hän on jättänyt sen.

Olen odottanut, milloin murrosikä hänen kohdallaan räjähtää, mutta niin ei ole tapahtunut. Oma murrosikäni jäi väliin, kun muutin nuorena Pariisiin. Ehkä sitä ei tule Leollekaan, jos hän saa ulkomailla riittävästi itsenäisyyttä ja vapautta.

Meillä on miesystäväni Timo Kousan, 56, kanssa samanlainen luonne ja arvopohja. Olemme molemmat tekeviä ja positiivisia ihmisiä.

Aikuinen suhteemme on tasapainoinen ja arvostava. Emme yritä muuttaa toista, vaan hyväksymme kumppanimme tällaisenaan.

Tuemme toisiamme myös työrintamalla. Voin sparrata ajatuksiani Aurinkomatkojen toimitusjohtajana työskentelevän mieheni kanssa. Parhaillaan olen innostunut Vintage-kampanjastamme, jossa perintönä kulkevat turkit kierrätetään ja päivitetään nykypäivään sopiviksi.

Timossa arvostan eniten sitä, miten hän toimii lastensa kanssa. Meitä on yhdistänyt ajatus, että haluamme asettaa lasten edun kaiken muun edelle.

Emme runnoneet kahta perhettä uusperheeksi, vaan olemme asuneet erillään ja säilyttäneet suhteemme. Kun Leo palaa Floridasta ja hänen opiskelunsa selviävät, muutamme varmasti jossain vaiheessa Timon kanssa saman katon alle.

Asumisratkaisumme on kuitenkin toiminut. Meille on ollut luontevaa viettää välillä juhlapyhät kaksin, välillä taas reissata yhdessä koko porukalla.

Pidämme myös arkisista asioista. Liikumme Timon kanssa luonnossa, käymme lenkillä ja elokuvissa. Laitamme ruokaa ja nahistelemme, miten huonosti suunniteltuja keittiömme ovat. Arjessamme on paljon huumoria.

Onnellisimmillani olen, kun asiat ovat läheisilläni hyvin. Olen kiitollinen hetkistä, jolloin pojat osoittavat luottamustaan halutessaan kuulla mielipiteeni tai kertovat avoimesti huolistaan.

Elämän hienoja hetkiä ovat myös kirkkaat, aurinkoiset talvipäivät, kun nousen hyisestä avannosta, veri virtaa kehossa ja kaikki pysähtyy hetkeksi. Timo on tullut laiturille seuraksi – todellisuudessa varmistamaan, että pääsen varmasti ylös jäisestä avannosta.

Huolenpito tuntuu hyvältä tässä iässä, kun alamme vanheta. Se luo turvaa ja luottamusta. On tärkeää tietää, että toinen on ja pysyy vierellä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 01/2018.