Laura Voutilainen oppi tuntemaan itsensä vasta avioeron jälkeen terapiassa: ”Olen hyväksynyt, että olen yksinäinen susi”
Laura Voutilainen on omaksunut elämänsä roolit nopeasti, mutta itsensä hän oppi tuntemaan vasta avioeron jälkeen terapiassa. Asioista luopuminen teki aluksi kipeää, mutta uusi elämänvaihe mullisti Lauran suhteen rahaan ja koko olemisen tarkoitukseen.
Haluan soittaa rumpuja, Laura Voutilainen ilmoitti äidille ja isälle 13-vuotiaana. Kipinä syttyi poptähti Princen musiikkivideoista, joissa soitti naisrumpaleita.
”He näyttivät niin makeilta gimmoilta, että haaveilin heti samasta.”
Tahtonaisen suunnitelma ei jäänyt vain rumpuihin. Toivelistalle nousivat myös pianonsoitto, uinti, tanssitunnit ja liuta muita harrastuksia, joita Laura keksi sarjatulena. Matkassa oli vain yksi mutta: sellonsoitto vei jo valmiiksi nuoren muusikon kaiken vapaa-ajan.
”Äiti ja isä kieltäytyivät ja totesivat, että nyt joku raja tähän touhuun. Kaikkea et voi saada.”
Useimmiten kielto oli vain pieni hidaste. Kun tanssitunnit eivät toteutuneet, Laura ja kaverit perustivat oman tanssiryhmän ja taltioivat esitykset videokasetille.
Uuden oppimisen vimma on kuljettanut Lauraa aina. Aikuisiällä hän innostui sirkustempuista ja hurahti liina-akrobatiaan. Sitä seurasi uusi aluevaltaus, kun Laura alkoi tehdä keikoillaan lauluimitaatioita tunnetuista maailmantähdistä. Kun imitaattori Jarkko Tamminen sai vihiä Lauran taidoista, hän pyysi laulajaa mukaan show´hunsa.
”Välillä mietin, miksen voi keskittyä yhteen asiaan, vaan syöksyn aina uuteen. Minua on vaikea lokeroida, ja se aiheuttaa ihmisissä yleensä hämmennystä.”
Hämmästeltävää on jälleen riittänyt, sillä viime kesänä Laura sai päätökseen neljän vuoden opintonsa Tommy Hellsten Instituutissa ja valmistui Ihminen tavattavissa -terapeutiksi. Kiinnostus uuteen alaan lähti omista 15 vuoden takaisista terapiakokemuksista.
”Minulle terapia oli tärkeä voimavara ja itsetuntemuksen kehittäjä. Halusin hakea apua ajoissa enkä vasta sitten, kun olen ihan kanveesissa. Terapiasta on tullut arkista, se on kuin hierojalla käynti.”
Terapiassa saadut oivallukset ovat silti olleet suuria. Niiden ansiosta Laura alkoi tarkastella käyttäytymismallejaan, joita hän toisti ihmissuhteissaan.
”Minun oli nuorempana vaikea päästä tunneyhteyteen muiden kanssa, sillä en tahtonut tunnistaa aina omiakaan tunteitani.”
Laura tietää olevansa temperamenttinen ja impulsiivinen ihminen. Nuorempana hänen oli vaikea kuunnella, mitä muut bändissä sanoivat. Hän vain porhalsi eteenpäin.
”Minulla on usein kova tahto ja tiukka visio, joiden vuoksi olen tullut vahingossa jyränneeksi muita. Olenkin opetellut pysähtymään ja antamaan tilaa muille. Haluan pitää yllä kiitollisuuden kulttuuria.”
Muutoksen ovat panneet merkille läheiset ja työkaverit, mutta suurimman vaikutuksen Laura on huomannut itsessään.
”Ennen minulla oli määrittelemätön huono olo, enkä tiennyt, mistä se johtui. Vaikka saavutin tai tein mitä tahansa, se ei antanut tyydytystä. Se oli sellaista onnen jahtaamista”, Laura miettii.
”Nykyään ymmärrän, että jokaisen tunteen takana on yleensä jokin tarve, jonka näen nyt selvemmin. Uskallan olla aiempaa rehellisempi itselleni ja enemmän läsnä muillekin.”
Myös terapiakoulutuksessa Laura joutui panemaan itsensä likoon.
”Olen pitkään kaivannut ryhmään kuulumisen tunnetta, sillä artistin työ on lopulta aika yksinäistä. Koulutuksessa pääsin tutustumaan eri taustoista tuleviin ihmisiin.”
”Olen hyväksynyt sen, että olen yksinäinen susi, joka usein ideoi ja toteuttaa omat juttunsa. Kun tekee itse, tietää, mitä saa.”
Terapeutin ammatissa on Lauran mielestä paljon samaa kuin artistin työssä. Molemmissa korostuu kohtaamisen merkitys.
”Artistina en nouse lavalle saadakseni huomiota vaan antaakseni yleisölle musiikin kautta oivalluksia heistä itsestään. Se vaatii samanlaista läsnäolon taitoa kuin terapeutin työkin.”
Yhteiskunnan polarisoituminen surettaa Lauraa. Keskustelusta on tullut ääripäiden huutelua, ja tietotulvan keskellä on välillä vaikea kuulla omaakaan ääntään.
”Hermostomme on jatkuvassa ylivireystilassa, joka pakottaa elimistön hälytystilaan. En yhtään ihmettele, että ihmiset uupuvat. Moni tuntee, ettei mikään riitä.”
Ilmiö heijastuu Lauran mukaan luovan alan töihin.Musiikkibisnes on siirtynyt digitaalisille alustoille, joilla yksittäisiä hittejä jahdataan maanisesti.
”Entistä pienempi joukko artisteja mahtuu nykyään kärkeen, ja heistä otetaan kaikki irti. Tämä ala on sellainen kummallinen vuoristorata, jota on vaikea hallita.”
Laura on toki yrittänyt. Kun suomalaiset lauloivat vuonna 2017 no hitto miks ei, Lauralta odotettiin uutta albumia samalla hittikaavalla. Sitä ei tullut, sillä Laura halusi pysähtyä ja tutkia muita mahdollisuuksia.
”Nuorempana nautin provosoimisesta. Halusin näyttää kaikille, että voin tehdä ulkonäölleni mitä haluan, mutta oli siinä varmasti myös oman persoonan hakemista. Nykyään minulla ei ole tarvetta enää vaihdella tyyliä, sillä tiedän, kuka olen.”
Nyt tekeillä on uutta musiikkia, jonka suunnan Laura haluaa jälleen määrittää itse.
”Toki on mahdollista, että menetän yleisöni. Se riski on otettava, sillä en halua toistaa itseäni. Olen hyväksynyt sen, että olen yksinäinen susi, joka usein ideoi ja toteuttaa omat juttunsa. Kun tekee itse, tietää, mitä saa.”
Sama on pätenyt Lauran ulkoiseen tyyliin. Esikoisalbumilla vuonna 1994 hänet nähtiin vielä jakkupuvussa, mutta pian sen jälkeen laulaja otti ohjat. Hiusten väri on vaihtunut vuosien varrella blondista punaiseksi ja vaatteet romanttisista mekoista mustaan nahkaan.
”Nuorempana nautin provosoimisesta. Halusin näyttää kaikille, että voin tehdä ulkonäölleni mitä haluan, mutta oli siinä varmasti myös oman persoonan hakemista. Nykyään minulla ei ole tarvetta enää vaihdella tyyliä, sillä tiedän, kuka olen.”
Monipuolisuutensa vuoksi Lauralla on riittänyt töitä. Hän on myös tähdittänyt musikaaleja ja tv-ohjelmia.
”Kun yllättäviä työtehtäviä tupsahtelee ja asiat tapahtuvat vauhdilla, mietin, miten olen tännekin päätynyt.”
Uusien roolien omaksuminen on välillä ollut kivuliastakin.
Miksi sinun on niin vaikea luopua siitä talosta? terapeutti kysyi, kun Laura suri Heinolan-kodin myymistä. Hirsitalon hyvästeleminen tuli ajankohtaiseksi vuonna 2016, kun Laura erosi pitkäaikaisesta kumppanistaan Juha Heikkilästä.
”Minusta tuntui kuin koko identiteettini olisi ollut siinä talossa kiinni, aivan kuin olisin ollut se talo. Mietin jokaista hirttä, jonka olin kuvainnollisesti laulanut paikoilleen eli työlläni rakentanut. Tilanteeseen liittyi paljon symboliikkaa: olihan se ollut meidän perheen yhteinen koti.”
Uusi elämänvaihe vaati totuttelua.
Ensin Laura asui hetken Helsingissä mutta päätyi lopulta ostamaan kodin Espoosta. Talo on pienempi kuin Heinolan-asunto, mutta Laura on remontoinut sen sopivaksi. Uusi kotiseutu muistuttaa paljon hänen lapsuusmaisemiaan Hollolassa: lähellä on vesistöä ja puistoja, ja kauppaan pääsee kävellen.
”Huomaan, että suhteeni rahaan on muuttunut. Sain taloudellisen itsenäisyyden ja energiaa vapautui, kun muutin pienempään asuntoon. Yksin eläminen tuntuu turvallisemmalta, kun kaikki omaisuus ei ole kiinni asunnossa.”
Laura kertoo kasvaneensa lapsena perheessä, jossa unelmat toteutettiin lainaa ottamalla.
”Itse en halua elää liikaa velaksi. Tykkään toki ylellisistä asioista, mutta en minä sellaista lopulta tarvitse. Satsaan laatuun, mutta ostan nykyään vähemmän.”
”Lasten irtautuminen on ottanut yllättävän koville, vaikka se on luonnollinen osa vanhemmuutta. Äitiyteen liittyy tarpeellisuuden tunne, josta luopuminen kirpaisee. Minulla poikien lähtö tapahtui niin nuorena.”
Viime aikoina Laura on sijoittanut elämyksiin. Syksyllä hän teki 63 kilometrin vaelluksen Utsjoen Kevolla ja haltioitui Lontoossa Sting-tanssiteoksesta.
”Eron jälkeen yksinolo oli pelottavaa, mutta olen oppinut nauttimaan siitä ja ymmärrän, että se on normaalia. Minulle on vapautunut aikaa omiin juttuihin.”
Vaikka Laura haluaisi vielä rakastua, kynnys uuteen suhteeseen lähtemiseen on nyt korkeampi.
”Nuorempana hormonit ohjaavat parinvalintaa, mutta tässä iässä kumppanuus nousee paljon tärkeämmäksi kriteeriksi.”
”Kehossa on ruttuja ja ruhjeita, mutta klubilla tanssiessa tunnen olevani yhä se sama tyttö, joka heilui siellä nuorempanakin.”
Suurimman sisäisen paininsa Laura kävi viisi vuotta sitten, kun pojat muuttivat pois kotoa.
”Lasten irtautuminen on ottanut yllättävän koville, vaikka se on luonnollinen osa vanhemmuutta. Äitiyteen liittyy tarpeellisuuden tunne, josta luopuminen kirpaisee. Minulla poikien lähtö tapahtui niin nuorena. Moni samanikäinen ystäväni elää vielä ihan eri vaihetta.”
Kun Laura sai esikoisensa Leevin 21-vuotiaana, hän kuvitteli, että voisi painaa töitä sata lasissa niin kuin siihenkin saakka. Aluksi vauva kulki mukana kiertueilla ja odotti keikan ajan mummin kanssa hotellihuoneessa.
”Aika pian huomasin, ettei se härdelli ollut lapselle hyväksi. Leevi pakotti minut pysähtymään, mutta vasta toisen poikani Veetin kanssa opin oikeasti olemaan läsnä. Ja onneksi niin, sillä pääni olisi hajonnut ilman äitiyttä. Pyykkikasat ja säännölliset ruokailuvälit pelastivat minut”, Laura uskoo nyt.
Suru lasten irtautumisesta on tasaantunut, mutta Laura joutuu yhä hillitsemään itsensä, ettei häiriköisi 22- ja 26-vuotiaita poikiaan puheluillaan liian usein.
”On ollut kiva huomata, että suhteemme on muuttunut aiempaa aikuisemmaksi. Kyläilemme toistemme luona, laitamme ruokaa ja pohdimme maailman menoa.”
Pojat ovat päässeet toteuttamaan äitinsä lapsuuden unelman: molemmat soittavat rumpuja.
”Olen nykyään se nolo mutsi, joka tuppautuu lapsen bändin keikalla eturiviin kuvaamaan.”
Maaginen luku odottaa puolentoista vuoden päässä, kun Laura täyttää viisikymmentä.
”Käteni iho alkaa näyttää puunkuorelta. Kehossa on ruttuja ja ruhjeita, mutta klubilla tanssiessa tunnen olevani yhä se sama tyttö, joka heilui siellä nuorempanakin.”
Edessä oleviin vaihdevuosiin Laura suhtautuu uteliaasti tietoa etsien. Tänä talvena aihe on tullut lähelle myös työssä, sillä Laura on mukana Hämeenlinnan teatterin musiikkiteatteriesityksessä, joka iskee kiinni naisten hormonimylläköihin.
”Jo kolmekymppisenä tunsin, että sisäinen sieluni on paljon hitaampi kuin yhteiskunnan odottama tahti. En halua suorittaa asioita vain siksi, että saisin oikeutuksen olemassaololleni.”
”Paljon turhaa häpeää on vapautunut, kun kuukautisista ja vaihdevuosista on alettu puhua avoimemmin. Hormonit ohjaavat koko elämää, myös miesten.”
Lauran mielestä maailmaa on pyöritetty liian kauan tuottavuuden, tehokkuuden ja muiden kovien arvojen ehdoilla. Häntä ilahduttaa se, että viime aikoina on alettu puhua laajemmin siitä, millainen voima on feminiinisessä energiassa: tunteissa, luonnossa ja ihmisten välisissä kuuntelevissa ja luovissa suhteissa.
”Jo kolmekymppisenä tunsin, että sisäinen sieluni on paljon hitaampi kuin yhteiskunnan odottama tahti. En halua suorittaa asioita vain siksi, että saisin oikeutuksen olemassaololleni. Minä riitän ilman tekemistäkin.”
Kuvauspaikka Ravintola 305. Neule M&S Autograph/Sokos. Farkut Frame/My o My. Takki Gant Store Kämp. Lenkkarit Adidas/Beamhill.
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15/2023.
