Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen oli vaativa äiti tyttärelleen Lindalle – kerran vaatimukset menivät liian pitkälle: ”Tunsin itseni hirviösadistiksi”
Taiteilijaprofessori, näytelmäkirjailija Laura Ruohonen on opettanut ohjaajatyttärelleen Linda Wallgrenille selvät moraaliset arvot ja itseilmaisun taidon. Sanaharkkaa on tullut oikeastaan vain hiihtämisestä ja huonoista eväistä.
”Äiti ei ehtinyt leikkiä lapsensa kanssa, koska kaikki odottivat hänen uutta näytelmäänsä Kuppi, vesi ja inhoittava susi”, viisivuotias Linda Wallgren julisti kuuluvasti ja naputteli muovisen pakasterasian kantta kuin se olisi ollut tietokone.
Oltiin perheen kesäpaikassa, vanhassa kansakoulussa, jonka ruokasalissa Lindan äiti Laura Ruohonen kirjoitti uutta näytelmäänsä.
Muisto on 1990-luvun alusta, ja se naurattaa äitiä ja tytärtä edelleen.
”Tarinassa näkyy taitavan manipulaation alkeet”, Linda Wallgren vitsailee.
”Tai ainakin lapsen oveluus saada käännettyä huomio itseensä luovalla tavalla. Sama ironisen huumorin käyttö on tosin ollut osa minua myöhemminkin.”
”Tunsin syyllisyyttä siitä, että työni oli minulle niin elintärkeää. En aina voinut leikkiä Lindan kanssa, kun hän oli pieni”, Laura sanoo.
Lindalle vanhempien selät tietokoneiden äärellä olivat yksi lapsuuden perusnäyistä.
Laura Ruohonen on palkittu näytelmäkirjailija, jonka teoksia, kuten Kuningatar K, Sotaturistit ja Luolasto, on käännetty monille kielille ja esitetty eri puolilla maailmaa. Hän on myös suosittu lastenrunoilija, ohjaaja ja vuoden 2025 alusta myös uusi taiteilijaprofessori. Lindan isä on filosofian professori Thomas Wallgren.
Linda on teatteriohjaaja, joka on ohjannut muun muassa tänä syksynä teatteritapaukseksi nousseen, ylistäviä arvosteluita keränneen Angels in American Kansallisteatteriin.
”Opin jo lapsena, että meillä työn ja vapaa-ajan tai arjen raja on häilyvämpi kuin muissa ammateissa”, Linda sanoo.
Hän kamppailee läsnäolon ja poissaolon ristiriidan kanssa samoin kuin äitinsä aikanaan.
”Työni on oikeastaan koko ajan läsnä: kun havaitsen tai mieleeni tulee jotain tärkeää, se on kirjoitettava heti ylös”, Linda kuvailee.
”On perheelle raskasta, kun joku on fyysisesti läsnä, mutta tämän ajatukset liikkuvat omissa maailmoissaan”, Laura jatkaa.
”Vaikka tein töitä kotona, meillä myös leikittiin hyvin paljon.”
Lindan vanhemmilla oli toisinaan kotona kilpailua siitä, kumpi pääsee kirjoittamaan.
”Usein ratkaisimme asian niin, että minä lähdin kotoa ulkosaaristoon kirjoittamaan. Sillä aikaa Thomas hoiti huushollin ja lapset kävivät välillä luonani. Ja sitten toisinpäin”, Laura muistelee.
Ennen pikkusisarustensa syntymää Linda oli pitkään perheen ainoa lapsi.
”Vaikka tein töitä kotona, meillä myös leikittiin hyvin paljon. Lapsen leikin anarkia ja kielen riehakkuus valuivat myös omaan kirjoittamiseeni”, Laura kertoo.
”Lukemisen ja leikkien kautta löysin väylän aikuisten tarinoihin. Se kasvatti tutkimaan maailmaa ja hankkimaan tietoa”, Linda sanoo.
”Lindan koulu sujui hienosti ja hän oppi nopeasti. Kun pärjääminen on muka itsestään selvää, kiitos voi jäädä antamatta.”
Taiteiden maailma on ollut Lindalle avoin lapsesta asti. Sen sijaan Lauran suvussa ei ollut taiteilijoita. Hän oli ekonomien tytär eikä edes tiennyt, että kirjoittamista voisi opiskella. 1980-luvun alussa Laura opiskeli biologiaa, kunnes sattumalta kuuli Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjasta ja päätti saman tien hakea sinne.
Lauran lapsuudenperheessä oletettiin automaattisesti, että lapset menestyvät hyvin koulussa. Laura myöntää tehneensä saman erheen kasvattajana.
”Lindan koulu sujui hienosti ja hän oppi nopeasti. Kun pärjääminen on muka it
sestään selvää, kiitos voi jäädä antamatta. Lapselle jää olo, että eikö mikään riitä. Tässä on minulla ollut oppimista”, Laura pohtii.
”Ysi oli numero, mutta ei se hyvä numero ollut”, Linda vahvistaa.
Linda viihtyi koulussa, mutta on tajunnut myöhemmin, että korkeilla vaatimuksilla on ollut vaikutusta.
”Jos en pärjää saman tie
n jossain, päätän herkästi, että se ei ole minun juttuni. Välillä yritän rohkaista itseäni kokeilemaan uusia asioita ja sietämään keskeneräisyyttä.”
”Minullekin on katkera pala olla huono tai edes keskinkertainen jossain ja hyväksyä se”, Laura jatkaa.
Näin kävi esimerkiksi helmikuussa, kun Laura matkusti Japaniin ja opetteli kieltä, mutta unohti sanat heti seuraavana päivänä.
”Minun oli vaikeaa niellä sitä, etten opi jotain, vaikka haluaisin. Se oli uusi ja opettavainen kokemus.”
Linda arvelee, että täydellisyyden tavoittelu liittyy myös sukupuoleen.
”Naisena pitää erityisesti todistaa, että on tietoa, osaamista ja kykyä artikuloida se.”
Laura on samaa mieltä. Eetos on osin perua Lindan isoäideiltä, joista toinen oli ekonomi ja toinen hammaslääkäri.
”He opiskelivat, tekivät työtä ja vaativat tasa-arvoa. Heille oli tärkeää, että nainen tienaa itse elantonsa. Minullekin olisi vaikeaa hyväksyä, että tyttäremme eivät opiskelisi vaan menisivät jonkun rikkaan äijän elätettäväksi.”
perhe asui Helsingissä, mutta Linda lähti opiskelemaan teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistoon.
”Minun piti saada kiinni omasta identiteetistäni ja siitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Tampere oli tarpeeksi etäällä kotoa.”
”Pakkasimme yhdessä Lindan tavarat pakettiautoon. Koko perhe itki ovella, kun hän lähti. Ja kuitenkin tulimme perässä heti seuraavalla junalla auttamaan muutossa.”
Tampereen opiskeluvuoden aikana Linda ymmärsi olevansa kiinnostunut nimenomaan ohjaamisesta – oli ollut jo lapsesta asti. Jo päiväkodissa Linda ohjasi Punahilkan suden näkökulmasta. Näytelmä kuitenkin sensuroitiin, koska se oli aikuisten mielestä liian jännittävä tarhakavereille.
Kun Linda pääsi Teatterikorkeakouluun ohjauksen koulutusohjelmaan, hän palasi Helsinkiin. Laura toimi dramaturgian professorina. Pääsykokeen viimeisessä haastattelussa kysyttiin, onko Linda kokeissa perhetaustansa takia.
”Tuohduin kysymyksestä. Toki sillä on vaikutusta, että olen katsellut ja tehnyt teatteria aina.”
”Asiat, joista kirjoitan, liittyvät elämääni ja mielenliikkeisiini. Pelkäsin, että paljastun eri ihmiseksi kuin äiti on luullut.”
Kun Linda sitten opiskeli äitinsä kurssilla, heidän oli luotava uudenlainen suhde toisiinsa.
”Aluksi tuntui kuumottavalta, että luokassa istui Linda opiskelutovereidensa kanssa. Jos olisin huono opettaja, Linda joutuisi häpeämään. En voinut käyttää opetuksessa meheviä anekdootteja perheestäni, ja piti olla huolellinen palautetta antaessa”, Laura muistelee.
Linda taas joutui pohtimaan, miltä vaikuttaa ohjaajana ja kirjoittajana äitinsä silmissä.
”Asiat, joista kirjoitan, liittyvät elämääni ja mielenliikkeisiini: tällaisia mietin, tämä minua kiinnostaa, tätä olen. Pelkäsin, että paljastun eri ihmiseksi kuin äiti on luullut”, Linda kertoo.
Ainoa kerta, kun äidin ja tyttären roolit näkyivät selvästi, sattui opiskelijoiden päiväretkellä Kuusiluodon saaressa.
”Olin tuonut huonot eväät. Kun äiti näki ne, hän kauhistui: Onksulla pelkkiä nakkeja?” Linda muistelee.
Lauraa naurattaa.
Äiti ja tytär antavat palautetta toistensa töistä varovaisin ottein. Laura toteaa, että se on hyvä asia.
”Kun kirjoittaa ja ohjaa, on hirvittävän paljas. Läheiset näkevät taiteilijan kipupisteet kirkkaasti sieltä seasta. Taiteellisen valinnan pohtiminen voi tuntua elämänvalinnan kritisoimiselta.”
”Olen tietoisesti pitänyt ammatillista etäisyyttä äitiin.”
”Taiteilijasuvuissa voi olla vaarana, että vanhempi on kuin suuri puu, jonka alla kaikki muu kuolee ja jota muu perhe ja suku palvelevat. Meillä ei ole ollut sellaista”, Laura miettii.
Kansallisteatteri yhdistää äitiä ja tytärtä, vaikka he eivät olekaan varsinaisesti työskennelleet siellä samaan aikaan. Laura on toiminut kymmenisen vuotta Kansallisteatterin kotikirjailijana. Pesti päättyi juuri, mutta uusi teos on työn alla.
Linda on ollut Kansallisteatterin kotiohjaaja keväästä alkaen, ja Angels in America oli hänen ensimmäinen ohjauksensa siinä pestissä.
Kansallisteatterin työntekijät ovat Lindalle tuttuja aiemmista töistä. Osa heistä muistaa Lindan siltä ajalta, kun tämä hyöri lapsena teatterilla äitinsä mukana.
”Voin olla rauhassa sen tosiasian kanssa, että tällainen tausta ja sukulaisuus on olemassa. Minulla on silti oma ääni”, Linda sanoo.
Vuosien varrella äidille ja tyttärelle on ehdotettu monia yhteisprojekteja, mutta etenkin Linda on kieltäytynyt niistä.
Laurasta tyttären päätös on viisas.
”Kun työskentelemme erillämme, ei synny vaikutelmaa, että Linda olisi avustavassa suhteessa minuun. Hänellä on vahva tekijän identiteetti.”
”Olen tietoisesti pitänyt ammatillista etäisyyttä äitiin. Nepotismi eli se, että taiteilija suosii lähipiiriään työasioissa, on haamu, josta ei päästä tällä alalla. Minun on pitänyt ehtiä kasata tarpeeksi omaa ansioluetteloa ennen yhteisiä töitä.”
12 vuoden ajan Linda on vakiinnuttanut asemaansa teatterikentällä. Hän on johtanut Teatteri Vanhaa Jukoa Lahdessa ja ohjannut sekä omia käsikirjoituksiaan että toisten teoksia ympäri Suomea. Hän on myös saanut työryhmänsä kanssa valtion tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja Eino Kalima -ohjaajapalkinnon Aleksis Kivi -näytelmästä vuonna 2022 ja 2024.
Laura tosin haaveilee siitä, että äiti ja tytär voisivat joskus tulevaisuudessa tehdä näytelmiä yhdessä vaikka ulkomailla.
”Se voisi olla seikkailua molemmille.”
Linda on varovaisen myönteinen ajatukselle.
”Yhteistyö voisi jossain vaiheessa olla hauskaakin.”
”On mentävä niin pitkälle kuin omat voimat riittävät, pitää jopa piiskata itseään eteenpäin ja syvemmälle. Ei saa antaa liian helposti periksi.”
Näin Laura kuvailee perfektionismia, joka yhdistää äitiä ja tytärtä. Teatterin tekemisen lisäksi piirre saattaa näkyä vaikka hiihtoladulla.
Linda alkaa muistella, miten Laura kerran sitkeästi hiihti 50 kilometriä, vaikka takareisi oli revennyt.
”Yritin uskoa, että jos päätän, ettei lihas ole irti, se ei ole. Ei ollut kovin viisas temppu”, Laura puolustelee.
Sitten hänen mieleensä juolahtaa toinen ”kauhea hiihtomuisto”.
Lauralla ja hänen sisaruksillaan on ollut tapana hiihtää Kilpisjärvellä suuren tunturin ympäri. Linda pääsi ensimmäistä kertaa retkelle 11-vuotiaana. Huipulla Linda alkoi vaikeroida: ”Äiti, mua sattuu jalkaan!”
Laura patisti jatkamaan, koska ”meillä ei pienestä lannistuta”.
Mökkiin palatessa paljastui karmea näky:
”Koko mono oli täynnä verta ja hiertynyt jalka turposi loppuviikoksi. Tunsin itseni hirviösadistiksi, ihan syystä.”
”Sinnikkyys on hyvä piirre, mutta vaativuus voi olla myös raskasta niin itselle kuin muillekin.”
Äitiä ja tytärtä yhdistää myös kiinnostus historian ja maailman ilmiöitä kohtaan. Niistä kumpikin ammentaa näkökulmia teoksiinsa.
”Kodin kautta minulle on kehittynyt ymmärrys siitä, että nykypisteeseen on tultu kaukaa”, Linda sanoo.
Hän arvelee, etteivät kaikki 10-vuotiaat ajattele, että antiikin tarut tai Carl Grimbergin Kansojen historia on parasta lukemista.
”On vaikeaa keksiä todellisuutta törkeämpiä juttuja. Siksi ne varmaan kolahtivat jo silloin. Olen yhä sitä mieltä, että historiaan ja sen uudelleenkertomiseen liittyvät tarustot ja myytit ovat mieletön maasto, josta voi ammentaa taiteeseen”, Linda sanoo.
Lauran lempikirja lapsuudessa oli Gilgames-eepos mummon kirjahyllystä. Sen muisteleminen naurattaa häntä.
”Ajattelin, että koska se oli maailman vanhin kirja, se oli myös hienoin. Yhä suren Humbaba-jättiläisen tappamista.”
Syvällinen perehtyminen asioihin liittyy Lindan mukaan perfektionismiin. Se on sekä myönteinen että kuormittava asia.
”En voi päästää itseäni helpolla. Saatan edellyttää perfektionismia myös muilta.”
Laura tunnistaa itsessään saman.
”Sinnikkyys on hyvä piirre, mutta vaativuus voi olla myös raskasta niin itselle kuin muillekin.”
Lauran mukaan lasten elämää ei helpottanut se, että perheessä korostettiin pienestä asti yhteiskunnallista vastuunottoa. Leluista lähtien ilmiöitä pohdittiin filosofisella perusteellisuudella.
”Joskus pitäisi vain antaa itsensä lösähtää sohvalle”, Laura sanoo.
Linda tunnistaa, mistä äiti puhuu.
”Pohdin usein, voinko sallia itselleni joutenoloa”, hän jatkaa.
”Ihme, ettei minua kiusattu. Siihen annettiin niin paljon aihetta.”
Äiti-tytärsuhteessa on vältytty suurilta yhteentörmäyksiltä. Kun Linda oli teini-ikäinen, tuli riitaa, koska Linda halusi päättää enemmän ajankäytöstään. Kesänvietto vei perheen koko kesäksi saaristoon. Lindalle jalkapalloharrastus oli tärkeä, ja hän olisi halunnut treenata ja osallistua kesän futisturnauksiin kaupungissa.
”Minusta tuntui, ettei minulla ollut samanlaista vapautta kuin kavereillani.”
Laura toteaa, että hän ja puoliso olivat joissakin asioissa aika ehdottomia. Kun Linda lähti reilaamaan 17-vuotiaana, isoäiti osti hänelle matkaan kännykän, koska vanhemmat eivät olleet sellaista Lindalle hankkineet.
”Maailma toimi puhelimen varassa, ja minulta puuttuivat työkalut osallistua siihen. Pidin kännykän, kun palasin Suomeen”, Linda kertoo.
”Emme me siitä enää pullikoineet”, Laura lisää.
Ympäristösyistä perhe ei lentomatkaillut. Kun Linda oli menossa 18-vuotiaana ystävien kanssa Lontooseen, hän kulki matkan bussilla, vaikka se oli lentoa kalliimpi. Isä lupasi maksaa erotuksen, jos tytär jättää lentämättä.
”Tuntui siltä, että toimin jonkun toisen periaatteiden mukaisesti enkä saa päättää itse.”
Nyt Linda ajattelee, että lentämisen välttäminen on hyvä valinta.
”Perheessämme oli moraaliset kriteerit, joiden mukaan toimimme muiden mielipiteistä riippumatta. Linda joutui pienenä aika koville, koska keittiössä pohdittiin niin isoja kysymyksiä. Pieneltä päältä vaadittiin aika paljon”, Laura sanoo.
”Ymmärsin vanhempieni arvoja. Samaan aikaan mietin, joudunko niiden takia ulkopuoliseksi. Ihme, ettei minua kiusattu. Siihen annettiin niin paljon aihetta”, Linda sanoo nauraen.
Linda uskoo, että kodin valveutuneisuus ja keskustelut valmistivat häntä taiteilijaksi.
”Jokin ajaa minua käsittelemään aiheita, jotka liittyvät sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Pohja siihen on syntynyt kotona. Keskustelut vanhempien kanssa opettivat minut argumentoimaan.”
Lindan tapa vaikuttaa yhteiskuntaan näkyy siinä, millaisia arvoja hän puolustaa.
”Taidetta ajetaan ahtaalle. Pitää pystyä perustelemaan, miksi taide on itsessään arvokasta ja miksi sitä pitää rahoittaa julkisesti.”
Laura ajattelee, että teatteri on ainutlaatuinen paikka ajatella ja ymmärtää yhdessä.
”Vaikka kuvaamasi maailma voi olla synkkä, näen töissäsi idealismia enkä yhtään nihilismiä. Niistä voi löytää vaihtoehtoisia mahdollisuuksia parempaan”, Laura sanoo tyttärelleen.
Linda on kommentista mielissään.
”Kivaa, jos se näkyy. Teoksissani häilyy maailmanlopun uhka, mutta uskon, että maailmasta tulee sellainen, millaisia valintoja me teemme. Isojen katastrofien äärellä ihmiskunta on onnistunut tekemään ratkaisuja, jotka tuovat toivoa.”
Kun Laura täytti 60 vuotta, Linda kirjoitti äidilleen kirjeen. Laura muistaa tyttären kirjoittaneen, että käsitys äidistä on muuttunut ajan kuluessa.
Teininä Linda ajatteli, että äidin käytös oli omistamisenhalua. Aikuisena hän näki, että äiti vain koetti pitää laumastaan huolta.
Ruohonen-Wallgrenin perheessä on aina rakastettu juhlia, Laura lisää.
”Nautimme juhlien magiasta. Kaikki juhlat kohottavat elämää.”
Äiti ja tytär tunnistavat toisissaan samankaltaisen elämänilon.
”Ihailen Lindan analyyttisyyttä ja rohkeutta ajatella asioita loppuun asti. Hänessä on hilpeyttä ja lämpöä. Hän on valtavan elävä ihminen.”
Linda ilahtuu äidin sanoista.
”Ihailen ja arvostan Lauran tiedonjanoa ja ymmärtämisen halua. Isojen ja vakavienkin asioiden keskellä hän osaa nauraa itselleen. Hän innostuu kuin lapsi ja heittäytyy hetkeen.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2024.
