Tässä toiveeni vuodelle 2022: en tahdo kuulla kertaakaan sanaa ”mummokommuuni”. Jos pidät toivettani erikoisena, olet selvästi alle 35-vuotias. Sen jälkeen naiset eivät nimittäin muusta puhukaan.

Mummokommuuni on kollektiivinen unelma vireästä vanhuudesta, jossa ystävykset laittavan hynttyyt yhteen ja viettävät viimeiset vuotensa liköörihiprakassa keskustellen Märta Tikkasen romaaneista. Miehet on saatettu hautaan ja elämä voi alkaa. Kakkua ja kulttuuririentoja, ah!

Minä pyörittelen silmiäni joka kerta, kun yhteinen fantasiointi alkaa. Jos oikeasti haluaisimme elää näin, miksi eläisimme siihen saakka monogamisissa bunkkereissamme? Kysynpä vain!

Itse olen juuttunut teinimäiseen uhmaikääni. Julistan aina kovaan ääneen, että en näe itseäni mummona. Rocktähtikuolema 27-vuotiaana on jo fyysinen mahdottomuus, mutta elän yhä dramaattisessa, kohtalonomaisessa uskossa siitä, että en koskaan tule olemaan papiljottipäinen vanhainkotilainen.

Vanhuuden glorifiointi on ideana ihana. Tarkoituksena on tietysti viestiä, että yhteiskunnan palvomat arvot ovat vinksallaan, eivätkä sileä iho ja ikuinen nuoruus olekaan upeinta ikinä. Se on tietenkin totta.

Ja ikääntymisessä on kyllä puolensa jo ennen mummeliaikaa: olen vähitellen tajunnut, etten ole enää mukana jonkinlaisessa pelissä. Siis siinä pelissä, jota näkymättömästi pelataan juhlissa ja työelämässä: arvioidaan, arvotetaan, himoitaan, veikataan tulevia menestyjiä. Olen pudonnut yhtälöistä ja kilpailusta. Se on vähän surullistakin, mutta ennen kaikkea vapauttavaa: en enää edes kuvittele, että opettelisin koskaan käyttämään luomiväriä tai voittaisin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa. Ennen tuhlasin valtavia määriä aikaa aprikoiden ja kohentaen sosiaalista statustani.

Englanninkielinen fraasi ”let yourself go” on ruma ilmaisu sille, miten joku lihoo, laiskistuu, lopettaa tukanpesun ja ”lakkaa yrittämästä”. Vaikka aion käyttää sampoota jatkossakin, minusta tällainen luovuttaminen kuulostaa lähinnä ihanalta. Voin nykyään mennä töihin verkkareissa, eikä ketään — edes itseäni — kiinnosta. Se ei ole ällöttävää tai masentavaa, vaan tavattoman mukavaa.

En silti haaveile iltapäiväsherryistä ja siitä kirotusta kommuunista. Täytin juuri 41, ja koen itseni juuri nyt ihan tarpeeksi vanhaksi. Kun istun liian pitkään sohvalla, nousemisen jälkeen jalat ovat hetken kankeat kuin kivipylväät. Liukkailla säillä köpöttelen lonkat lukossa. Kieun kylänraitilla lasteni ystäville ”Päivää, mussukat!”, ja käyn huolestuttavan paljon teatterissa. Toivoin tänä vuonna joululahjaksi hyvää paistinpannua.

Minun on pakko pitää nuorekkuuden rippeistäni kiinni, sillä tällä tahdilla kyselen pian lapsiltani, ovatko he jo löytäneet ”kivaa kaveria” samalla, kun tarjoilen heille Marie-keksejä. Luovutan siis ilolla mummokommuunipaikkani jollekulle muulle. Käyn siellä korkeintaan kylässä. Kun ystäväni huovuttavat kilpaa olkkarissa, minä kiristän kylppärissä sormillani leuan riippuvaa ihoa kohti korvia.

Kirjoittaja ei käytä vielä kahvissaan kermaa.

Juttu on julkaistu Trendissä 1/2022.