Kutsuin ystäväni kylään, ja he järkyttyivät yhdestä asiasta – näistä syistä kadehdin miesten ystävyyttä
Miesten ystävyys on parempaa kuin naisten, väittää Laura Friman kolumnissaan.
Kadehdin miehiä. En vain siksi, että he voivat pissata seisaaltaan ja heidän euronsa on oikeasti euron. Kadehdin heidän ystävyyssuhteitaan.
Ymmärrän, että se saattaa kuulostaa oudolta. Minäkin olen lukenut vuosikymmentolkulla lehtijuttuja siitä, miten miehillä riittää ehkä hyvänpäiväntuttuja, mutta ei oikeita ystäviä. He itkevät yksin saunassa, masentuvat ja alkoholisoituvat, kun ei ole juttuseuraa, jolle avautua. Se on tietenkin aito ongelma ja ihan hirveää.
Olen onnekas, että voin koska vain tilittää kriiseilevän lapseni, tunnevammaisen työryhmäni tai ikääntyvän vaginani kuulumiset kenelle tahansa rakkaista tyttöystävistäni. Joku on aina kutsumassa illalliselle ja puhumaan henkeviä.
Haaveilen tapaamista epämuodikkaissa paikoissa, joita ei voi kuvata Instagramiin ja joita kenenkään ei tarvitse varata kuutta viikkoa etukäteen.
Ongelma on, että haluaisin usein jotain ihan muuta. Haluaisin juuri sitä miesten kuvailemaa ystäväkulttuuria, ennemminkin kaveeraamista: täysin paineetonta hengailua, pinnallista yhteistä tekemistä, telkkarin katsomista. Tapaamista geneerisissä, epämuodikkaissa paikoissa, joita ei voi kuvata Instagramiin ja joita kenenkään ei tarvitse varata kuutta viikkoa etukäteen.
Haaveilen jonkun typerän pelin katsomisesta tai pelaamisesta yhdessä. Vitsailusta. Siitä, ettei kukaan edes kysy, mitä minulle oikeasti kuuluu.
Naisetkaan eivät nimittäin aina jaksa tuijottaa tuntikausia ystävänsä silmiin kahvilassa kuuden euron erikoiskahvimukin ylitse. Aina ei tarvitse viettää laatuaikaa. Vähemmän laadukaskin kelpaisi.
Tuumasta toimeen! Olen yrittänyt lanseerata miehekästä matalan kynnyksen hengailua ystäväpiiriini. Äskettäin kutsuin porukan naisiani syömään ihan tavallisena tiistai-iltana, en siivonnut ja kokkasin tahallani mahdollisimman ankeaa ruokaa: kasvispastaa, johon pilkottiin kilokaupalla selleriä, porkkanaa ja tomaattia. Ei kermaloraustakaan, eikä kylkeen tarjolle edes leipää!
Kokemus oli ilmiselvä järkytys. Kaikki vaikenivat aterian kuoliaaksi ja alkoivat kaivata jälkiruokaa, jolloin kaivoin kaapista hädissäni joulun pahimmat jämäsuklaat.
Sovimme, että arkitreffimme jatkuisivat ja löimme lukkoon, kenen luona tapaamme seuraavaksi. Tämä emäntä laittoi pöytään juustoplatterin kukka- ja marjakoristeilla ja tarjoili seuraavaksi kulhokaupalla erityisliemessä keiteltyjä sinisimpukoita. Se siitä kokeilusta.
Olemme mestarillisia viihdyttäjiä, kannattelijoita ja emäntiä, koska meistä on koulittu sellaisia. Siinä sivussa olemme alkaneet kuvitella, että haluamme tätä itsekin.
Minun on vaikea sietää sitä, että kulttuuriset paineet ja odotukset naisille ulottuvat työn, äitiyden, parisuhteen ja kodin lisäksi myös ystävyyssuhteisiin. Meidän pitäisi jaksaa puunata, panostaa ja olla parhaimmillamme myös niissä.
Ja senhän me osaamme: olemme mestarillisia viihdyttäjiä, kannattelijoita ja emäntiä, koska meistä on koulittu sellaisia. Siinä sivussa olemme alkaneet kuvitella, että haluamme tätä itsekin.
Mutta kun emme halua! Aika alkaa kapinoida, siskot. Nähdään sporttibaarissa. Pelkistä lisäaineista sörssätty wings-kastike valukoon pitkin naamaamme. Murahdan sinulle erätauolla jotakin, jos jaksan.
