Minulle sopisi parhaiten kumppani, jota tapaisin vain öisin, väitti puolisoni – eikä ollut täysin väärässä

No niin just! Juuri näin! Viime ajat olen huutanut iltaisin lukulamppuni äärellä kirja kainalossani – onneksi riemusta.

Kun aloin lukea Marika Riikosen teosta Yksin, kiitos, luulin, ettei se välttämättä iskisi kovin syvälle. Riikonen on vannoutunut yksineläjä, joka ei tahdo edes avoliittoa, minä taas hulisevan suurperheen äiti.

Ihan toisin kävi: lukiessa tuntui kuin lukko hartioissa olisi napsahtanut auki ja hengitys kulkenut vähän helpommin. Vähän pateettista, mutta totta: tunsin oloni nähdyksi. Riikonen kirjoittaa yksinolon tarpeesta ja ainutlaatuisesta autuudesta. Siitä, miten yksinolo on – no, sanotaan se suoraan, parasta aikaa elämässä.

Puolisoni vitsaili joskus, että haluaisin oikeastaan kumppanin, jonka tilaisin napin painalluksella luokseni iltaisin keskiyön pintaan: juteltaisiin vartti, harrastettaisiin seksiä ja nukuttaisiin vierekkäin. Saisin täsmäannoksen läheisyyttä ja keskusteluseuraa. Aamulla hän voisi taas kadota.

”Ei nyt sentään”, nauroin, mutta vähän paniikissa, sillä oikeastaan rakastettuni oli oikeassa. Inhoan yksin nukkumista, mutta loppupäivän pärjään erinomaisesti omassa seurassani. Tuntui silti loukkaavalta myöntää, että humoristinen heitto oli osuva.

Parisuhteessa on vaikea vaatia valtavasti yksinolon aikaa. Sen ei kuuluisi olla hankalaa, mutta se on. Minäkin luultavasti kimpaantuisin ja tuntisin oloni epävarmaksi, jos kumppanini olisi yhtä introvertti kuin minä.

Yhtä paljon häpeää olen kokenut yksinolon tarpeestani ystävyyssuhteissani. Vaikka tiedän, että rakastan ystäviäni sydämeni pohjasta, välillä pelkään olevani tunnekylmä ja surkea toveri.

Minulla ei ole yhtä voimakasta tarvetta livetreffeille kuin monella heistä. Puhelutkin ahdistavat. Vaikka yhteiset illanvietot ovat ihania, someyhteydenpito on minulle valtaosan ajasta aivan riittävä tapa pitää yhteyttä.

Seitsemän tunnin junamatkat tai viikonloppu yksin autiomökissä eivät ahdista minua. Viihdyn omassa seurassani täydellisesti. En tee yksin kerrassaan mitään eksoottista. Selaan Instaa, kuuntelen podcasteja, pelaan Pokemonia, katson kamalaa realitya, luen kirjaa, neulon ja syön jättikulhollisen fetasalaattia.

Silti kaikki on ihan erilaista kuin läheisimmänkään ystävän seurassa. Aika on hidasta, hiljaista ja kiihkeä mieleni menee virransäästötilaan. Vaikka tekisin tätä tunti- tai päivätolkulla, yksinolo loppuu aina kesken.

Maailma tuntuu kuuluvan sosiaalisesti jaksavaisille. Olen aina kokenut olevani viallinen, puutteellinen, outo ja nolo. Riikosen kyselytutkimuksen mukaan meidän wannabe-erakkojen kokemus on jaettu. Pelkään aina, että jos kerron totuuden yksinolon tarpeestani, minut leimataan friikiksi. Korona-aikaan en kehdannut sanoa, että itse virusta lukuun ottamatta poikkeustila vastasi aika lailla unelmamaailmaani.

Nyt, kuten usein muulloinkin, tekee mieli pyydellä anteeksi. Anteeksi, että tarvitsen niin paljon tilaa ja hiljaisuutta. Opettelen kuitenkin nielemään nöyristelyni. Yksin viihtyminen ei ole väärin.

Kolumnistin lempielokuva on Yksin kotona.

Kolumni on julkaistu Trendissä 1/24.