Teen kavereideni kanssa joka vuosi unelmakartan – ja tästä syystä vihaan sitä
Unelmakartan tekeminen on sinänsä harmiton riitti. Samalla se paljastaa paljon siitä, mikä maailmassa on vinksallaan, kirjoittaa toimittaja Laura Friman kolumnissaan.
Helli aivoja! Yhdessäolon hetkiä! Suoraa puhetta! Minä olinkin vahva!
Oranssit sakset louskuttavat terävästi, kun silppuan menemään. Edessäni on suuri, laventelin värinen kartonki, sylissäni pino toinen toistaan ihanampia aikakauslehtiä. Oh, mikä maisema Lofooteilta! Voi, miten vetoava otsikko! Talteen.
Sudin leikkeisiin liimapuikkoa ja sommittelen niitä limittäin paperille.
2025, näyttäisitpä tältä.
Meillä on ihan kaikkea, ja haluaisimme silti lisää. Tympeää ja kapeakatseista.
Ystäväpiirini kokoontuu kerran vuodessa visioimaan alkavaa vuotta ja askartelemaan yhdessä unelmakartat. Tarkoitus on taikoa pahville intuitiivinen kollaasi asioista, jotka vetävät juuri nyt puoleensa. Haluaisin elämääni tätä, tätä ja tätä. Samalla nautitaan sipsejä ja skumppaa.
Porukkani perinne ei ole omaperäinen: tammikuun ensimmäiset viikot muidenkin some-stoorit vilisevät kuvia kirjavista unelmakartoista.
Sinänsä riitti on harmiton. Askartelu tekee aikuisen aivoille hyvää, ja jos elämäntilanne on hähmäinen, ehkä kartta jopa joskus paljastaa jotakin: haaveilen ihan toisenlaisesta työstä ja viulunsoittoharrastuksesta. Jos uskallus unelmoida on syystä tai toisesta liiskaantunut, unelmakartta voi varmasti voimauttaa. On lupa toivoa itselleen hyvää.
Valtaosalla meistä tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole. Silloin olemme vain irvokas joukko keski-ikäisiä, keskiluokkaisia rouvia leikkaamassa lehdestä joka vuosi rantatuolin ja hulppean täytekakun kuvaa. Pääsisipä etelään ja saisipa paljon ravintolaillallisia!
Meillä on ihan kaikkea, ja haluaisimme silti lisää. Tympeää ja kapeakatseista. Siksi myrkytän illanviettoamme joka loppiainen mumisemalla happamana, kuinka typerää touhumme on. (Kiitos pitkästä pinnastanne, ystävät!)
Kyynikon unelmakartallani näkyy tänä vuonna naisia, jotka näkevät maailman sellaisena kuin se on: kaoottisena, sattumanvaraisena ja epäreiluna.
Jos juuri ja juuri nielen unelmakartat hassuna haaveilumuotona, rajat ne ovat minullakin: hermo ei veny manifestoijiin. Joissain kaveripiireissä sekin kuuluu tammikuun yhteisiin illanviettoihin.
Manifestointi on läpimätää, länsimaista elintasohumpuukia, jonka mukaan toiveet toteutuvat, kun niitä vain tuuppaa ”universumin” tietoon. Ikään kuin ”universumia” kiinnostaisi yksittäinen ihminen.
Manifestointisoopan mukaan jokainen saa lopulta, mitä ansaitsee, kun vain tarpeeksi tahtoo ja jankuttaa. Kätevää! Harmi, ettei kukaan ole kertonut valtaosalle maailman väestöstä vielä tästä taikatempusta. Siellä ne kärvistelevät ilman koulutusta, puhdasta vettä ja ihmisoikeuksia. Sen kun kuiskaatte asiasta universumille!
Kyynikon unelmakartallani näkyykin tänä vuonna naisia, jotka näkevät maailman sellaisena kuin se on: kaoottisena, sattumanvaraisena ja epäreiluna. Ehkä se kahvikupin kuva kartallani on turha, sillä saan hyvää kahvia design-mukista jok’ikinen päivä.
Mitä jos en tarvitsisikaan yhtään lisää mitään? Entä jos tämän vuoden unelmani olisikin mahdollistaa muiden unelmia?
