”Hei Friman, täällä on viiniä!” Työkaverin heittoa seurasi muiden nauru. Oli kuin Pavlovin koiraa olisi kutsuttu paikalle mehukkaalla luulla. Vain pikkuvinkki riitti: ahaa, alkoholia, siitähän tuo tyyppi tykkää! Tämän tiesivät kaikki.

Ei ihme. Säälittävää kyllä, juominen oli pitkään ”juttuni” ja tein siitä numeron. Vitsailin kaljan, viinin ja viinan kiskomisella, koska niin reteät party girlit tekevät. Kukaan ei tarkistanut, olinko koskaan edes juonut elämässäni vodkashottia (kerran elämäni ainoissa rapujuhlissa seitsemäntoista vuotta sitten).

Miedompia juomia kyllä kului. Tein somessa villeistä illoistani ja niistä toipumisesta viihdettä ja performanssin. Millenniaalien sober curious -trendi oli minusta pelleilyä.

MIKSI SITTEN KÄYTIN alkoholia holtittomasti? Taisin kompensoida pelokkaita teinivuosiani. Silloin katsoin vanhempien kanssa kotona Hercule Poirotia, kun muut tekivät limuviinan kulutusennätyksiä ja fritsuja toisilleen pikaruokalan parkkipaikalla. Maanantaisin olin surkea ulkopuolinen, kun sekoiluja vertailtiin räkättäen koulun pihalla.

Toisekseen: alkoholi on aika ihana aine. Kuten viisas ystäväni muotoili: ”Jokainen tarvitsee joskus loman omasta päästään”. Päihteiden viehätys on ymmärrettävää. Vaikka pitäisi elämästään, arkitodellisuus on silloin tällöin virkistävää räjäyttää palasiksi. Mielihyvän tuike, jonka viinilasillinen aiheuttaa, on tunne, jonka korvaaminen on hankalaa.

Alkoholi on myös sosiaalinen tuki ja turva. Se vaientaa monta kriittistä ääntä päässä: mitä, jos näissä juhlissa paljastuu, että oletkin tylsä? Mitä jos et uskalla puhua sille-ja-sille? Mitä, jos et kehtaakaan laulaa karaokea? Pari nopeaa skumppalasia. Pim. Kyllä kehtaat, ja uskallat!

MUUTAMA VUOSI SITTEN kaikki alkoi mennä mönkään. Ensin aloin pelätä krapuloitani. En ole sitä lajia, joka yrjöää koko juhlien jälkeisen päivän vessan lattialla, mutta darrapäivät ovat silti kuin painajaisia, joista ei herää. Niskaa särkee niin, että itkettää, ja yhdenkin lauseen tuottaminen nostaa kylmän hien iholle. Ahdistus hakkaa kehon hälytystilaan.

Sitten sain nelikymppislahjaksi urheilukellon. Data­intoilijana otin kaiken irti. Arkiaktiivisuuden ja treeni­statistiikan lisäksi aloin seurata untani. Kävi ilmi, että viaton saunakaljakin sai elimistöni yöksi sekaisin: syke keikkui korkealla ja piti hermoston ylivireänä pitkään. Alkoholin käyttö alkoi tuntua väkivaltaiselta teolta kroppaa kohtaan.

Nelikymppisillä on tapana muistella nuoruuden bilevuosia lämmöllä: hulluahan se oli, mutta oi niitä aikoja. Minulla niihin liittyy paljon hävettävää ja suoranaista kaduttavaakin: pussailin vääriä ihmisiä ja heräsin siihen, että oksensin litrakaupalla päälleni. Historiassani on lukuisia iltoja, joiden viimeisistä tunneista minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa. Se on noloa ja pelottavaakin. Vähempi olisi riittänyt.

NYT POIKKEUSAJAN JÄLKEEN sähköpostilaatikkoni on taas täynnä kutsuja rientoihin. Jokin on kuitenkin muuttunut. Pitkä suhteeni alkoholiin ei ole kokonaan katkolla, mutta peruuttamattomasti väljähtänyt. Kuplien tilalla on laimeaa litkua. Minun on opeteltava juhlimaan uudelleen.

Kolumni on julkaistu Trendissä 9/21.