Vuoren huiputtaja, keynote speaker, OnlyFans-pioneeri. Äänekäs trans-aktivisti ja se tyyppi, joka lähti uhkarohkeasti rahoitusalalta tehdäkseen täyspäiväisesti korviksia vanhoista legopalikoista. Niin rohkeaa!

Rohkeus on myyttinen ominaisuus, jonka varaamme helposti muille. Niille joillekin sankarimaisille menijöille ja tekijöille. Taivastelemme, miten se-ja-se uskaltaa sitä-ja-sitä.

Minä vain päivittelen pelokkaana muiden muuveja täällä kotona. Minä nyt olen vain tällainen.

Vai olenko? Mitä, jos olenkin jo rohkea, juuri nytkin? Mielikuvamme rohkeudesta on usein kapea ja ilmeinen. Siksi sen bongaaminen itsestään vaatii tavattoman tarkkaa silmää tai uutta näkökulmaa. Vedän henkeä ja yritän.

Olen rohkea, koska olen äiti. En tiedä mitään niin pelottavaa kuin vauvan hengissä pitäminen. Lapset tarvitsevat vanhempiaan vuosikausia, mutta alku on pahin: vauvat ovat puhekyvyttömiä, huutavia, hauraita ihmeotuksia, jotka kirjaimellisesti kuolla kupsahtavat ilman hoitajaa.

Olen koutsannut kaksi hermoja raastavaa alienia tämän kriittisen vaiheen yli – jonkinlaisessa ahdistuneessa survival-moodissa, mutta sittenkin.

Joillekin äitiys on pehmoista, luonnollista ja luontevaa. Minulle ei. Minulta siihen kasvaminen vaati hirveästi rohkeutta.

Olen rohkea, koska olen nykyään ihan oikeassa parisuhteessa. Tämä kuulostaa hassulta, koska olen tietenkin seurustellut ennenkin, hirveän moneen otteeseen. Mutta aitoon, omistautuneeseen parisuhteeseen, avuttomana ja avoimena toisen armoille, uskaltauduin vasta neljänkympin kynnyksellä.

Ennen luulin, että tällainen itsensä paljastaminen johtaisi täystuhoon. En ole asiasta vieläkään ihan varma. Harjoittelen lajia vieläkin, ja se vaatii minulta joka päivä rohkeutta. Todellinen late bloomer. Silti: en ole lähtenyt karkuun. Urhea, uskalias tyttö!

Olen ylipäätään rohkea joka kerta, kun kerron kanssaihmisille ääneen, mitä kaikkea jännitän ja mikä kaikki minua pelottaa. Itse asiassa se on hyvä nyrkkisääntö: olemme kaikki yleensä rohkeimmillamme silloin, kun paljastamme, miten uskomattoman epärohkealta meistä tuntuu. Nurinkurista, mutta totta.

Nyt on sinun vuorosi. Autan sinut alkuun. Usko minua: minun silmissäni olet jo luultavasti valtavan rohkea.

Oletko päivätöissä? En ole koskaan ollut, kadehdin ja ihailen. Opiskeletko? Kunpa uskaltaisin jättää kaiken ja heittäytyä kanssasi luennoille. Elätkö monisuhteisesti? Vau, siedät aimo annoksen mutkikkaita tunteita. Harrastat ratsastusta, teatteria tai jalkapalloa? Minua hirvittäisi ihan liikaa.

Toisin sanoen rohkeus ei ole kaukainen ominaisuus, jota kohti pitää pyrkiä ja pinnistellä.

Sen sijaan voit hyvinkin olla jo perillä. Kysy keneltä tahansa muulta kuin itseltäsi.

Kolumnisti suosittelee Vestan kappaletta Ei yksin tarvii uskaltaa.

Kolumni on julkaistu Trendissä 9/22.