”TÄTÄ MÄ HALUAISIN, MUTTA SE ON LIIAN KALLIS.” Seikkailin ruotsinlaivan tax free -myymälän hajuvesikakofoniassa, kun bonustyttäreni lähetti puhelimeeni linkin. Linkin takaa paljastui tuliaistoive, ylellisen merkin ripsiseerumi.

”Sitä laitetaan myös yöksi, niin ripset kasvaa”, hän selvensi vielä toisessa viestissä.

”Tiesithän, että sulla on jo Euroopan pisimmät ripset?” viestitin, mutta lähdin kuuliaisesti etsimään tuotetta.

Bonustyttäreni täyttää tänä vuonna neljätoista. Hän on juuri siinä iässä, jossa meikkaaminen kiinnostaa hulluna ja vihdoin ankeat vanhemmat ovat antaneet siihen luvan.

Hän käyttää jokaisen säästämänsä euron markettimeikkeihin ja meikkaa niinäkin sunnuntaina, kun emme ole astumassa askeltakaan kotioven ulkopuolelle. Meikkaaminen on hänelle visuaalista leikkiä ja kasvoihin tutustumista. Samalla se on identiteetin etsimistä: olenkohan minä tällainen tyyppi? Vai sittenkin tällainen?

Minä saan itseni kiinni toivomasta, että hän antaisi kasvoilleen tauon voimakkaista kajalrajauksista. Olisit niin kamalan nätti ilmankin! Silloin sanon itselleni — ja teinillekin — ääneen, että stop.

”Milloin musta tuli tällainen vanhanaikainen tätsy?”

TEININ MEIKKIKOKEILUT triggeröivät päivittäin muistoja meikkihistoriastani. Ne ovat voimakkaita, ihania ja vähän kivuliaita: se koulukuva, johon sain ensimmäistä kertaa laittaa huulikiiltoa. Kiilto oli tietenkin paksua, huurteista ja hattaranpinkkiä. Se ei sopinut äidin neulomaan angoravillapaitaan, mutta minä viis veisasin: sain meikata, edes vähän. Kotibileisiin laitoin puolisalaa mansikkapirtelön väristä luomiväriä, jolla maalasin koko luomen paksusti laidasti laitaan. Nykystandardeilla raikkaan moderni tyyli, mutta aikanaan eittämättä kamala näky.

Myöhemmin kulutin rahani Body Shopin makuhuulirasvojen lisäksi brittinaistenlehtiin. Ne tutustuttivat minut kulttituotteisiin, joista monet muistaisin vielä unissanikin. Haaveilin Narsin poskipunasta tietyssä sävyssä (”Orgasm”, jonka nimi vähän punastutti) ja Benefitin Lip Plumpista (joka oli luultavasti vain tosi kallista huulirasvaa).

Olin hyvin kiitollinen, kun supermallitkin hurahtivat Maybellinen Great Lash -ripsariin, koska sitä löytyi pikkukaupungin Anttilastakin. Sen räikeällä pakkauksella on minulle yhä ikoninen status. Sen sijaan La Mer -kosteusvoidepurkit ovat yhä ällistyttävää luksusta. Kun näen purnukan livenä, tuijotan sitä epäuskoisena kuin Graalin maljaa.

BONUSTYTTÄREN RAKKAUS MEIKKEIHIN raottaa minulle ovea, jonka olen joskus sulkenut. Meikki-intoiluani seurasi nimittäin vastareaktio: luulin, että naisiin kohtuuttomia ulkonäköpaineita kohdistavassa maailmassa minun pitäisi kieltää itseltäni kosmetiikka, jotta irtisanoutuisin alistavasta järjestelmästä.

Tällainen meikkaamisen demonisointi johtaa tietenkin ”laittautuvien” naisten väheksyntään ja halveksimiseen, johon olen syyllistynyt itsekin. Paskaa! Meikkaaminen voi kuin voikin pahimmillaan olla tapa vihata peilikuvaansa, mutta se voi myös olla tapa rakastaa sitä. Sen saa sallia niin itselleen kuin teineilleen. Lainaa sitä kajalia, tytär.

Kolumnisti ei vieläkään osaa käyttää luomiväriä.

Kolumni on julkaistu Trendissä 4/22.